Jussin blogista bongasin tämän ;-)

My Peculiar Aristocratic Title is: Reverend Earl Marko the Cowardly of Old Throcking in the Hole Get your Peculiar Aristocratic Title

                            *          *          *

Heikoksi jäi uni. Kipuja, kipuja. Käyn kaupassa aamulla silti. Saunasta paloi lamppu. Jauhot vähissä. Pankissakin pitäisi poiketa. Onneksi ei ole kiirettä mihinkään. Kova tuuli ulkona. Makuuhuoneen ikkuna paukkuu, vaikka tilkitsin raot hyvin. Matalalentoa, mutta ei se mitään. En ollut kovin korkealle matkalla alunperinkään. Viking-lotosta näköjään eilen tullut 11,20 e = kaksi kertaa kolme oikein. Saa silläkin jotain.

Isoäitini tapaa sanoa, että olin kaikki kaikessa isoisälleni. Voi niin ollakin. En muista isoisästä paljoakaan. Olin neljän vanha pappan kuollessa. Opin jo varhain, että kaikki hyvä on viisainta tehdä kateellisista kaukana, suljettujen ovien takana. Isoisällä oli jääkaapissa aina palvikinkkua tai makkaraa minua varten. Jaoimme yhteisen synnin. Isoäidin silmän välttäessä, verenpainetautia potenut isoisä otti palan tai kaksi rasvaista meetvurstia itsekin, hörppäsi päälle pullon suusta pilsneriä ja pani tupakaksi. Muilta oli pääsy keittiöön niinä hetkinä kielletty.  Isoäiti kertoo kahta eri versiota isoisän kuolemasta. Ensimmäisessä versiossa isoisä kuoli puun alle, lomamatkalla, munuaisten petettyä kuin taikaiskusta aamuyöllä Kuopion leirintäalueella. Toisessa versiossa isoisä makaa sairaalan sängyllä ja puhuu kaikki asiat isoäidin kanssa selviksi. En ole koskaan kysynyt, mitkä kaikki asiat. Enkä sitä, mitä isoisä teki yöllä puun alla, kun nukkumaan mennessä kaikki oli isoäidin mukaan ollut hyvin. Isä arveli, että kysymys sittenkin olisi ollut halvauksesta tai veritulpasta. Niin tai näin, isoisän ruumista saatiin Kuopiosta odottaa Turkuun pitkään. Tutkittiin, ja tutkittiin. Mitä lie tutkittiin. Asia hoitui vasta lievän painostamisen jälkeen, isoäidin sanojen mukaan.

Munuaisosuutta mukaan laskematta, versioista ensimmäinen käsittääkseni on jälkimmäistä todempi. Tapahtuneeseen liittyy saman tyyppistä mystiikkaa, kuin isoäidin ja isoisän sukujuuriinkin. Kummankaan taustoista en tiedä minä, sen enempää kuin äitikään mitään. Molemmat olivat kasvattilapsia. Isoäiti kertoo avioliiton olleen harmoninen.

Varmaa joka tapauksessa on, että hädin tuskin viittäkymmentä täyttää ehtinyt, jo valmiiksi heikkohermoinen isoäitini oli menettää järkensä, ei paljoa itseään vanhemman miehensä kuoltua. Isoäiti asui meillä monta vuotta leskeksi jäätyään, itki, itki ja itki, ennen kuin muutti muutaman kilometrin päähän omaan kotiin, jossa on asunut yksin siitä lukien, yli kolmekymmentä vuotta.

Isoäitini toimi leipurina koko elämänsä ajan. Isoisä oli juoksupoikana sairaalassa. Ruohonjuuritason väkeä molemmat. Tyytyivät siihen, mitä kohtaloksi lankesi. Olen perinyt isoisäni lyhyen, iän myötä pulleroituvan ruumiinrakenteen. Sitkeältä, rakkaalta, sisupussimaiselta, iäkkäältä isoäidiltäni perin naivin, neuroottisen ja yksinkertaisen mielen.

Isoäiti eilen täällä. Syötiin kalasoppaa, juoruiltiin ja muisteltiin menneitä. Mummo laittoi käden olkapäälleni, ja sanoi, muistatkos Marko kun minä aina sanoin, että sinulla on vielä kaikki asiat hyvin, muistatkos?

Minä sanoin, muistan, muistan.

Liisa pitää sinusta ja kodista hyvän huolen. Otat vain tabletit ajallaan, niin et hölmöile, ja käyt säännöllisesti verikokeissa, mummo katsoi tiukasti silmiin, ja hymyili. Pulloon et enää tartu, Mummo sanoi, vai oletko tarttunut?

Minä pudistin päätäni.

Voisin vaikka vannoa, että isoäidissä, ja sitä kautta minussa, on romaniverta, mutta nämä ovat minun omia arvailujani. Kysyin asiasta kerran, mutta sain saman vastauksen kuin aina, minä olen kasvattilapsi, anna vanhojen haavojen olla.

Isoisieni taustoista tiedän vieläkin vähemmän.

Kun isoäiti oli sairaalassa, selasin vanhaa valokuva-albumia, jonka yhden aukeaman yli isoäiti hyppää joka kerta. Isoäiti on arvoituksellisesti luvannut minun saavan albumin aikanaan perinnöksi. En ole koskaan nähnyt kyseisiä, salatulla aukeamalla olevia, kuvia. Halusin nähdä mitä niissä on. Isoäiti seisoo eräässä valokuvassa leppoisan ja iloisen oloisena vanhan, herttaisen mustalaisnaisen vieressä.

Mummo ei ole koskaan halunnut puhua omista sukujuuristaan mitään. Alkuperäistä sukunimeään hän ei ole kyennyt kuitenkaan meiltä muilta salaamaan, vaikka melkein kaiken muun onkin.

Ja sukunimestä, yhdistettynä käytökseen, ja ulkoiseen olemukseen voi päätellä ainakin jotain.

Isoäiti rakastaa siivoamista, verhoja, lakanoita, pöytäliinoja, silittämistä, prässättyjä housuja, kristallia ja verikokeita. Niin kauan kuin muistan, isoäiti on vannonut verikokeiden nimeen. En milloinkaan ole kysynyt, mitä hän pelkää, tai toivoo niissä näkyvän. Vähimmästä mahdollisestakin syystä isoäiti on terveyskeskuksessa vaatinut päästä välittömästi verikokeisiin.

Mummo on mennyt silmin nähden, kesällä läpikäydyn, infarktin jälkeen heikommaksi. Kahdeksankymmentäviisi vuotias ihminen, ihme kun selvisi hengissä ollenkaan, niin huonona oli vielä heinäkuussa. Tuskin pääsi sängystä ylös. Sairaanhoitajat, kotiapulaiset, ystävälliset naapurit, minä,  tai äiti, käytiin auttamassa ruuanlaitossa, kaupassa käynnissä, ja siivoamisessa päivittäin.

Liisa ja minä mentiin eilen pysäkille vastaan. Mummo halusi nähdä tässä lähellä olevan kaupan, vaikka puuskutti, piteli rintaansa, niisti nenäänsä ja köhi. Minä sanoin, että mennän vain kauppaan, vaikka tiesin mitä tuleman pitää. Perjantairuuhka. Hyvä kun päästiin sisälle markettiin, saati sieltä ulos. Ennen kuin oltiin meillä, mummo oli jo ottanut ensimmäisen kerran nitroa, lähtiessä otti vielä toisen kerran.

Soitti onneksi ennen Kauniita ja Rohkeita, että turvallisesti oli kotiin päässyt, sopivasti lempiohjelman alkaessa.