Tiedän. Jauhan yhtä ja samaa. Jauhan yhtä ja samaa vuodesta toiseen. Olen palannut samojen kysymysten ja asioiden äärelle lukuisat kerrat niin puheissani kuin kirjoituksissanikin. Eikä siihen vähimpänä syynä ole käymäni psykoterapia + muutama, enemmän tai vähemmän läheinen, pakko-oireisesta jankkaamishäiriöstä kärsivä ihminen. Nyt täytyy muistaa että viimeistä viittä menestyksen vuotta mukaan laskematta olen koko elämäni ajan ollut altavastaajana kaikessa ja kaikille. Minut tuomittiin yksiselitteisesti sellaisestakin ympärilläni velloneesta paskasta johon minulla ei luojan tähden ollut osuutta eikä arpaakaan, ja kun sitten palasin kaikkien luonnonlakien vastaisesti melkein kuolleista takaisin normaalielämään ( mitä se sitten minun kohdallani lieneekään ) anottiin minua mitä kiireimmin unohtamaan menneet ja kääntämään uusi lehti elämässäni - ikään kuin olisin sen tekemiseen neuvoja muilta kaivannut.

Anojien vaikuttimia voi vain arvailla. Suurimpana pontimena lienee ollut paljas pelko. Pelko siitä että minä ehkä sittenkin nousisin vaatimaan  tilien tasaamista, omaa osaani.

Täsmälleen siihen minä välittömästi raitistuttuani ja kunnon psyykelääkityksen saatuani nimittäin ryhdyinkin. Mutta vain saadakseni sen edes, mikä jokaiselle vähimmän inhimillisyyden nimissä kuuluu:

ihmisarvoni takaisin.

Minkäänlaista kostoa en miettinyt enkä sellaista kaivannut. Olin henkisesti niin rampautunut, katatonisessa tilassa, että en olisi mitään sellaista jaksanut suunnitellakaan. Parhaasta kostosta minusta kävi se että näytin kaikille, avioiduin, menestyin, tienasin rahaa.  Aloin välittömästi kirjoittamaan, saatuani kehoni takaisin omaan hallintaani. Suunnittelin työprojekteja jo samaan aikaan kun vielä kävin Kupittaalla. Vitut jäisin laakereilleni makaamaan. Päätin päin vastoin ponnistella niin lujasti kuin suinkin.

Minussa tapahtui seuraavina kuukausina ja vuosina melko merkittäviä muutoksia. Siitä kielii tämän blogin + kesällä 2005 kirjoittamani, lähes samannimisen, proosateoksen  seesteinen nimikin. Liisan minua kohtaan osoittama ehtoja asettelematon rakkaus vaikutti syvästi ja voimakkaasti minuun. Huomasin vetäytyväni hiljaisuuteen, metsään, omaan rauhaani yhä useammin. Ahdistuin vähäisestäkin hälinästä tai arkeen tulleista poikkeamista välittömästi, sillä olin, ja olen edelleen, vereslihalla, viiltohaavoilla kuin massiivisen syöpäleikkauksen jäljiltä

ja jokainen päivä jonka läpi ponnistelen ilman viinaa on voitto.