Nukahdin eilen yhdeksältä, ja heräsin sitten tietysti jo neljän aikaan aamulla. Kaikki asiat pyöri mielessä. Pelottaa tavallaan jotenkin. Muutokset pelottaa aina. Kun viisi vuotta sitten laitettiin vaimon kanssa hynttyyt yhteen ja mentiin naimisiin, olin jonkinlaisessa kauhun omaisessa tilassa ainakin vuoden. Sain paniikkikohtauksia kuin liukuhihnalta. En ikinä olisi uskonut että onnelliseksi tuleminen voi ottaa psyykkeen päälle niin paljon. En ikinä. Mutta kyllä se ottaa. Toisinaan olen edelleen taipua kivusta kaksinkerroin. Pitää olla aivan helvetin rohkea uskaltaakseen elää, ja nauttia elämästään.

Nyt edessä vähän samanlaiset ajat - tosin sillä erotuksella että minulla on hyvät lääkkeet. Vihdoinkin päästään pois tästä kurjuudesta. Olenko minä todella asunut neljätoista vuotta tällä alueella? Neljätoista vuotta! Jessus mitä kaikkea paskaa olen sinä aikana nähnyt ja kokenut. Vaimo aivan ihana. Katsoo että en rupea sekoilemaan mitä sattuu, ja sanoo heti jos alkaa näyttää siltä että minulla ei homma pysy kasassa. Olemme hyvä tiimi. Olisimmepa tutustuneet jo nuorina, parikymppisinä. Olisimme molemmat säästyneet monenlaiselta kurjuudelta.

Valkosipuliperunoita uunissa. Aamukahvia. Arki. En ikinä olisi uskonut että minun asiat voi olla näin hyvin. En ikinä. Miten pitkään ollut raittiina? En jaksa muistaa.

Sääli että kesä loppuu pian.