172542.jpg

Alan käydä jonkin kuntoisuusohjaajan luona vielä ennen Joulua. Mitä siitäkin taas tulee? Nähtäväksi jää. Lääkityksen tarkistaminen on edessä joka tapauksessa. Mieli heittelee miten sattuu. Uusien lääkkeitten sisäänajo on stressitekijä jo sinänsä aina, tämän tietää jokainen mt-kuntoutuja, mutta siihen päälle sitten nuo iänikuiset sopeuttamiskokeilut, lääkäreitä lääkäreiden päälle, lausuntoja ja lausuntoja, kansaneläkelaitoksella ja työvoimatoimistossa juoksemista jne. jne.

Ei hemmetti, että taas pitikin joutua takaisin tähän sirkukseen. Jo kolmatta vuotta tulin toimeen omin voimin. Lääkitys toimi, olin työkykyinen, sain hyvin apurahoja ym.

Mitä ihmettä minulle oikein viime talven ja kevään aikana tapahtui?

Kyllä minä sen tiedän, mutta en jaksa kelata asiaa juuri nyt. Se on pitkä tarina, joka sitä paitsi on tiivistettävissä lyhyeeseenkin muotoon.

Koin pettymyksen. Siinä, sittenkin, kaikki. Petyin aivan saatanasti.

Ja pettymyksestä sinänsä nopeasti toivuttuani, iski heti perään raju järkytys, sittemmin suoranainen shokki ja lopulta masennus joka nosti minulle tavanomaisemmat - maaniset jaksot, entistä pahempina esiin. Tuli tunne että minun täytyy tehdä ja tehdä ja tehdä ja tehdä ja tehdä j o t a i n, jotta kaikki palautuisi ennalleen.

Pohjimmaltaan ei ollut kyse sen suuremmasta asiasta kuin siitä, että olin tehnyt huolellista ja hyvää jälkeä erään projektin parissa, joka sittemmin sivumennen sanoen ylistettiinkin, julkisestikin, maasta taivaisiin, mutta jota kukaan, taloudellisesta perspektiivistä tarkasteltuna, tärkeä ja tarpeeksi vaikutusvaltainen ihminen ei lähtenyt buukkaamaan eteenpäin, vaikka muutoin sainkin nimekkäitä ja näkyviä tukijoita joita ei pelottanut panna mainettaan minun puolestani peliin.

Päin vastoin kuin olin luullut, kaikki aiemmin auki olleet rahahanat menivät kiinni, uusien kanavien aukeamisen sijasta, ja minulle tuli eräänä toukokuisena torstaina lähtö kerjuuhattu kourassa työvoimatoimistoon, jossa ilmottautumistani työttömäksi työnhakijaksi ei, terveydentilastani sinne jo aiemmin toimitettujen lääkärinlausuntojen takia, otettu vakavasti ollenkaan, vaan ohjattiin suoraan kuntoutuspuolelle.

Yritin sitä ennen saada vuorovaikutusta aikaiseksi lukuisten eri instanssien ja vaikutusvaltaisten yksityishenkilöiden kanssa neuvotellakseni yhteistyön mahdollisuudesta - tuloksetta. Arvatenkin jokaista yhteydenottoani pidettiin mielenvikaisen hourailuna. Eräs sähköposti jonka perusviesti oli että sait mitä ansaitsitkin jäi eritoten mieleen. Voi, senkin naisen riemua kun sai nähdä minut maan pohjamutiin lyötynä ja tallattuna - kullakin ilonsa, mutta hän sentään vastasi.

Niin tai näin, samana päivänä kun olin kymmenien vuosien ponnistelujen jälkeen urani huipulla, alkoi vahvasti näyttää siltä että kaikki oli itse asiassa lopullisesti mennyttä.

Sanoin en voi kuvata miten iso merkitys mielenterveyspiireistä ( alan ammattilaisilta, muilta kuntoutujilta, eri mielenterveysyhdistyksiltä ja järjestöiltä - ) tulleella tuella on minulle ollut. Ilman sitä, ja rakasta vaimokultaani, en tiedä missä olisin. Olen saanut kokea aivan ylitsevuotavaa hellyyttä ja lämpöä viime vuosina ja viime kuukausina eritoten, ja se on herkistänyt minua kovasti, itkuun asti.