P ei ymmärtänyt huumeista mitään, sen enempää kuin minäkään.

P oli vanhan ajan kaljamiehiä, kuten minäkin. P ei suostunut edes päänsärkyyn syömään buranaa. Olut, savuke, ballantines, pirttipöytä, ja kasetilta soimaan Rainer Frimanin Oi kuu, oi kuu.

Join aluksi vain lauantaisin - ja aina yksin. En halunnut mitään häiriötekijöitä. En halunnut  kontaktia keneenkään. En P:kään. Vedin puhelinjohdon viikonlopuiksi pois seinästä. Juominen oli minulle pyhä toimitus, johon valmistauduin huolella, jännityksestä puhkuen, koko viikon. Viimeistään tiistaina ostin olutta riittävän määrän kaappiin, tarkistin onko kotiviiniä, tupakkaa, suolaista välipalaa ja viskiä tarpeeksi. Torstaina, tai perjantaina, pesin ja viikkasin, pöytäliinan ja asetin sen insinöörin ottein paikoilleen. Asettelun tuli olla millimetrin tarkkaa.

Odotin lauantaita vuosikaudet kuin lapset Jouluaattoa. Lauantai oli lauantai.

Krapula oli vielä noihin aikoihin minulle sama kuin päänsärky, huonovointisuus, oksentelu.

Krampit, harhat, vapina, verioksennus, tai - ripuli, olivat minulle tuntemattomia käsitteitä. Miten suunnaton lämpöaalto ja rauha lävitse kävikään ensimmäisten hunajaisten olutkulausten luisteltua riihikuivasta kurkusta alas! Miten kauniilta ja ihanalta maailma näyttikään, miten suloiselta kuulosti levyhyllyn korneinkin, tangon tahtiin veisattu, itkuvirsi! Lauantai, rakas Lauantai!

Siten jatkui vuosia. Mieleenkään ei tullut, että viinasta voisi olla minulle mitään haittaa. Olin varma, että olin löytänyt mielisairauteeni jytyn lääkkeen, jonka laatu, annostus ja vaikutus ei milloinkaan muuttuisi. Näin kyllä naapureistani, ja vähissä erin P:stä, että ei riittävän pitkälle viedystä pämpäämisestä mitään kauniita seurauksia kylläkään ole, varsinkin jos pohjalla jo valmiiksi on yliherkkä mieli. Mutta oletin naapureitteni, samoin kuin P:n,  kärsivän jostakin mystisestä fyysisestä, tai sielullisesta, häiriöstä, juomisen lisäksi, joka teki heistä suhteessa alkoholiin toisenlaisia kuin minusta.

Siihen mennessä pisimmän ihmissuhteeni mentyä poikki - juridisessa mielessä oli kysymys avioerosta - kaikki muuttui. Elettiin kesää - 92, - 93, tai jotakin siihen suuntaan. Juhannuksen vielä muistan, sillä olin noihin aikoihin hyvissä voimissa. Pyöräilin kuudenkymmenen kilometrin matkan Oripäähän, sukulaisteni luo, saunomaan, uimaan ja grillaamaan makkaraa. Mutta siitä eteenpäin alkaa pitkä, melkein vuosikymmenen kestänyt pimeä jakso, jonka muisteleminen on minulle lähes sietämätön, ylittämätön ponnistus, ja joka vei minut lopullisesti ylitse sen rajan, jota terveeksi järjenkäytöksi kutsutaan.

Yhtäkkiä, lauantai, olikin jokaisena päivänä jona vain sängystä ylös tuskiltani, ja repaleiseltani keskushermostoltani,  pääsin, eikä lauantai enää ollutkaan lauantai.

Lauantaista oli tullut jotakin muuta. Jotakin kamalaa, pahaa, kuvottavaa, nöyryyttävää ja alhaista. A-klinikkaa, AA:a, sossua, KELA:sta, räkälöitä, pusikoita, rantojen miehiä, hajonneita hampaita, turvotusta, yrjötystä, voutia, velkaa, rahapulaa, kiimaa, valheita, ja paskanjauhantaa paskanjauhannan päälle.

Kun herään seuraavan kerran on kevät - 98, tai -99. Pieni ilon pilkahdus. Istun teatterissa katsomassa Kolmea muskettisoturia. Olen vesiselvä. Vieressäni istuu lääkäri, joka ei ole minun lääkärini, vaan minun tyttöystäväni. Olemme seurustelleet joitakin kuukausia, ja minä olen yrittänyt kaikin keinoin pysyä juomisen osalta kohtuudessa - mitä ikinä se sitten merkitseekään. Minulla on puku päällä ja kravatti kaulassa. Psoriasis on äitynyt, varsinkin hiuspohjassa, pahaksi. Olen ajanut pääni kaljuksi. Puren kynsiäni itsekseni. Tunnen oloni epämukavaksi. Mietin, että mitä hevon vittua mahdan täälläkin tehdä. Olemme juuri tulleet lounaalta jostakin paikasta, johon minulla missään nimessä ei olisi ollut varaa, mutta seuralaisellani oli. En voi käsittää , mitä kyseinen kaunis ja kultainen nainen minussa näkee, ja miksi hän on minun kanssani.  Olen varma, että hän luulee minua joksikin toiseksi ihmiseksi kuin oikeasti olen, enkä erehdy  paljoakaan. Hän suunnittelee minulle toimittajan uraa, ehkä jopa jotakin sitäkin suurempaa. Katson häntä toisinaan kuin vähämielistä lasta. Heinäkuuhun mennessä suhde on, raitistelustani huolimatta,  karilla ja joulukuuhun mennessä, minä, antabuskuurilla.

Sillä kertaa yritän tosissani raitistua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Teen mielestäni kaikki asiat oikein. Alan kuntoilla, katkon välejäni entisiin ryyppykavereihin - niissä ei tosin ole mitään katkomista, sillä P:ta lukuun ottamatta, kukaan ei tahdo olla kanssani ollessaan selvä, tai minun ollessa selvä  - vähennän tupakointia, muutan ravitsemustottumuksiani terveellisempään suuntaan, ilmottaudun eräälle varastolle töihin jne.

Parhaimmistakaan ponnistuksistani huolimatta, en kykene olemaan ilman alkoholia kuin joitakin viikkoja, kuukauden korkeintaan.

Minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään, eikä ketään, jonka vuoksi yrittää.

Tarvitsen jotakin.

Jotakin. Mitä tahansa.

Koko sisikuntani rääkyy apua, jotakuta joka uskoisi minuun, toista ihmistä, hellyyttä, koskevaa kättä, kuuntelevia korvia, keskusteluja, naurua, itkua, kinasteluja, yhdessä käveltyjä iltalenkkejä, merta, lintuja, metsäpolkuja, suudelmia, halauksia,

elämää.

Kesällä 2001 laitan treffi-ilmoituksen lehteen. En odota kovin suuria. Ilmoitus on ainakin kolmaskymmenes jo. Miehenä, ihmisenä, minusta ei ole jäljellä mitään. Roikun jossakin itsemurhan ja psykoosin välimaastossa.