Voisi kuvitella, että koska kaikki kävi nopeasti, kyse oli rakastumisesta ensi silmäyksellä.

Mutta ei se niin ollut. Ei, vaikka olen siten, asioita yksinkertaistaakseni, joissakin yhteyksissä, väittänytkin. Myönteiset tunteet kasvoivat hitaasti, viikkojen, kuukausien edetessä, terälehti terälehdeltä, minulla varsinkin. Nyt pitää muistaa minun taustani. Minulla ei ollut ensinkään kokemuksia siitä, että ihmiset voivat olla toisilleen myös hyviä - kuunnella, välittää, koskettaa, hoivata, lohduttaa, palkita, silittää niskasta, suudella, rakastaa. Olin nähnyt kammottavia asioita vuosien varrella. Olin saanut vierestä seurata millaisia eläimiä ihmiset toinen toisiaan kohtaan pahimmillaan ovat. Mikään, äärimmäisinkään, väkivallan, tai itsetuhon, muoto ei ollut jäänyt minulle vieraaksi. En odottanut kovin suuria sen enempää miehiltä, kuin naisiltakaan. Kun tarpeeksi syvälle pohjakuonan keskelle mennään, ihmisen sukupuolella ei ole paskankaan merkitystä. Nyrkistä, tai vielä jostain pahemmasta, tulee molemmissa tapauksissa.

Asuin talossa, jossa käytiin aktiivista huumekauppaa - oli käyty jo vuosia. Tänä päivänäkään en ymmärrä, miten vältyin itse sekaantumasta siihen, vaikka olin siinä kunnossa jossa olin, ja piirit joissa olin lapsesta asti liikkunut, olivat mitä olivat. Mitään moraalisia estoja minulla ei ollut - miten olisi kaiken jälkeen enää voinut ollakaan. Jostain, itselleni tuntemattomaksi jääneestä syystä, huumeet vain eivät vetäneet, eivätkä ole koskaan vetäneet, minua puoleensa ollenkaan.

Olut ja viski oli minulle kaikki kaikessa.

Oli, miten oli, elämä siinä ympäristössä ei ollut aivan yksinkertaista. Heti ensimmäisenä yönä jona Liisa nukkui luonani, yksi narkomaaneista kiipesi parvekkeelleni. Liisa säikähti pahoin. Minä en säikähtänyt ihan niin paljoa. Vastaavia tapauksia oli lyhyen ajan sisään sattunut ainakin viidesti. Syystä, joka jäi minulle arvoitukseksi, huumeveikot kokivat kotoisammaksi käyttää viidenteen kerrokseen kapuamiseen ränniä, kuin portaita tai hissiä. Sama juttu alas tultaessa. Olisin ymmärtänyt asian, jos kyse olisi ollut kutsumattomista vieraista. Mutta, ei. Huoneiston isäntä toimi saman kaavan mukaan kuin vieraatkin; käytti piripäissään ränniä kotipolkunaan. Hemmolle oli aivan normaalia mennä kotioven kautta sisälle, ja hetkeä myöhemmin, kavuta silmät amfetamiinista loimuten ränniä pitkin alas, ja lähteä hoitelemaan elintärkeitä bisneksiään.

Liisa antoi minulle omat kotiavaimensa seuraavana aamuna, vaikka olimme tunteneet toisemme vasta joidenkin päivien ajan, ja ehdotti, että voisimme olla tästä lähtien enimmän aikaa hänen luonaan. Nyökytin päätäni, ja sanoin että kyllä se minulle sopii.

Siten kaikki lähti. Järkisyistä. Tunteilla oli siinä kohtaa toisarvoinen asema vielä toistaiseksi. Olin kyllä pannut merkille, että sovimme hyvin yhteen. Liisa ei halunnut olla kenenkään kanssa missään tekemisissä, sen paremmin kuin minäkään. Liisa oli pettynyt rakkausasioissa sydänjuuriaan myöten, kuten minäkin. Liisa rakasti luontoa, ja hyviä aterioita, kuten minäkin. Kuuntelimme toisiamme. Mielipiteet, tunteet, ajatukset ja unelmat olivat meille tärkeitä. Annoimme toisillemme tilaa. Ymmärsime toistemme ajatusmaailmaa, ja tapaa tarkastella ihmissuhteita ja elämää. Nauroimme, hymyilimme, sydämellisesti koko ajan. Koskettelimme toisiamme jatkuvasti. Hetkenkin ero kouristi ja tuntui kamalalta. Itkimme. Puimme toinen toisemme elämäntarinat läpi kymmeniä kertoja. Kinastelimme asioista, mutta riidelleet emme juuri ollenkaan. Ei ollut mitään syytä riidellä. Jos Liisa minulle jostain asiasta sanoikin tiukemmin, tiesin hänen yleensä osuvan oikeaan. Sama juttu päin vastaisessa tapauksessa.

Eniten ihmettelin sitä, että Liisa ei pelännyt, eikä tuntenut mitään ennakkoluuloja minua kohtaan. Minusta se oli käsittämätöntä, luonnon vastaista. Yritin kaikkeni, saadakseni Liisan raivostumaan, järkyttymään, tuntemaan kauhua minua kohtaan - siinä onnistumatta. Kysyin, ymmärrätkö sinä ollenkaan miten moneen vähemmistöryhmään minä kuulun, että minä olen kaikkiin virallisiin papereihinkin puolihulluksi merkitty, ja että minä todellakaan en voi elää ilman viinaa?

Liisa vain hymyili, myönteli, otti kädestä, kaikin elein antoi ymmärtää, että kyllä tämä tästä.

Kuten jo aiemmin olen kertonut, ehdimme olla yhdessä joitakin viikkoja, kun ambulanssi jouduttiin kutsumaan skitsoilujeni vuoksi ensimmäisen kerran. Olin yrittänyt vähentää juomista liian nopeasti. Näin viikatemiehiä, enkeleitä jne. Liisa otti asiat asioina, vaikka kyynelehtikin ja pelkäsi puolestani kovasti - neuvotteli lääkärin ja hoitajan kanssa jne. Pari kuukautta naimisiin menon jälkeen jouduin sairaalaan tutkimuksiin. Vatsa ei toiminut, minulla oli kuumetta, ummetusta, paniikkioireita jne. En pystynyt enää kuntoilemaan. Lääkäri kysyi juomisesta, hermoistani ja elämästäni ylipäätään. Vaistosin mihin suuntaan keskustelu on kääntymässä viimeistään siinä kohtaa, kun lääkäri kirjoitti minulle rauhoittavia.

Joka paikassa tuntui vastaan tulevan sama juttu, minun epäiltiin olevan jollakin tapaa pois raiteltani.

Aloin keskustella asiasta Liisan kanssa yhä useammin. Tunsin itseni monella tapaa huonovointiseksi, harhaiseksi ja sairaaksi. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä normaali elämä on, vai onko semmoista olemassa ollenkaan, ja se vaivasi minua kovasti.

Kirjoittamisen osalta alkoi näkyä valoa. Voitin syksyllä 2001 Turun Mielenterveyspalveluyhdistyksen ja erään kaupunkilehden järjestämän kirjoituskilpailun, Mitä mielenterveyspalveluita Turussa tarvitaan.

Kun käyn pokkaamassa palkinnon eräillä lääkäripäivillä, ihmisten taputtaessa minulle, Liisan pidellessä minua lujasti kädestä, alan päästä jyvälle muutamista keskeisistä kirjoittamiseen liittyvistä asioista.