331509.jpg

Peltirumpu ja tiskirätti

Kaikki sanovat samaa, saaren eteläpuolelta ei tule kalaa. Vuosi sitten ruopattua aluetta, edes ahven tai hauki ei liiku. On mentävä itä- tai länsipäähän jos jotain tahtoo saada.

Olen nuori, jullipäinen poika, parikymppinen vasta. Juuri ja juuri, säkkipimeässä vähän kärjellä sutimaan päässyt. En kuuntele vanhempia ihmisiä, en Eetua, Eskoa tai Esaa ainakaan, pontikkaväkeä kaikki kolme. Mitä nekin mistään tietää, kroonikkodeekut. Istuvat pupillit kuolleina sbaddu huulessa ja nuuskivat säväreitten toivossa jalkoväliään ja nihkeää kainalohikeään. Kiertävät yhtä ja samaa kehää, vuodesta toiseen, trimmatun kaappikellon varmuudella.

- Daniel...ihan oikeesti kato... Eetu tarttuu minua kaulasta.

Minun pitkät hiukset jää kurjasti sen paksun, karvaisen käsivarren alle. Tekee häijyä, Eetun rotanhengitys lemuaa metrien päähän.

- Pitää mennä sinne, missä parhaat apajat on, Eetu opettaa etusormi pystyssä, kato niin mäkin olen aina tehnyt.

Ollaan Eetun kanssa kaatua molemmat. Varon kakluunin höyrykuumaa tulipesää, vuosi sitten poltin käsivarteni pahoin.

- Ota nyt helvetissä ryypyt Daniel, Esa yrittää, mutta minua ei eilisen päälle huvita.

Talon selvempää väkeä ei näy, Lageroosin Anna on, missä on. Yksi lysti, ei siltä kuitenkaan heru vaikka sen löytäisinkin. Kutsuu juopoksi minua, siinä missä muitakin. Annan mielestä minä en ole Eetua, Eskoa ja Esaa kummempi, en parin vuoden päästä enää ainakaan - kuten en olekaan. Juon liikaa, mutta useamman päivän putkea en vielä kestä. Saima, vanhaemäntä, on sammunut ketarat räävällään kiljun kanssa läträttyään saunan pukuhuoneeseen.

Saima on ikävä ja irvokas näky, kun se kittaa. Onneksi sillä on pitkiä selviä kausia välillä, sen sydän on oikkuillut keväästä saakka. Saimasta ei ole talon töihin, eikä paljon muuhunkaan. Saimaa on tuettava kaksin käsin kävellessä vaikka se raitistelisikin. Anna saa aamulla, jos viitsii, hoitaa lehmät ja kanat, minä en niihin koske.

Kaikki on riipin raapin. Eläimet ei kiinnosta ketään, pihatöistä ei yksikään välitä. Päärakennuksen seinien eristeet olisi pitänyt uusia vuosia sitten, lattialaudoitus samoin. Perhanan kylmiä öitä saaristossa välillä, heinäkuussakin. Huussitynnyriä ei ole tyhjennetty yhdeksään vuoteen. Ämmät tekevät tarpeensa pusikoihin, siinä missä äijätkin. Rottia, myyriä, hiiriä ja lutikoita siellä täällä.

Veljeskolmikko Eetu, Esko ja Esa on varakkaita miehiä, vaikka itse eivät sitä ikikänniltään ymmärrä. Saaresta saisi kaksi miljoonaa markkaa pätäkkää helpolla, ehkä enemmänkin. Semmoista kuulee kirkonmenojen jälkeen pappilan kahvitteluissa puhuttavan. Ja sanoo siten Lageroositkin.

Poikien isoisän, Hiillosmäen papan, kuoltua sokeritautiin kahdeksan vuotta sitten, luonnonkaunis saari vesialueineen, kalastusoikeuksineen siirtyi poikien isän, Eemelin omistukseen.

Kahdeksankymmentä vuotiaan Eemelin dementia on pitkällä. Ei se enää tunne Saimaa omaksi eukokseen. Elämästä väsynyt Eemeli nukkuu enimmän osan ajasta, sen toleranssi on matalissa lukemissa. Ei Eemelistä ole saaren pehtoriksi, kahden keskioluen jälkeen se ei virkoa, kuorsaa vain.

Kaikki ihmettelevät meidän porukkaa, mutta minä en ymmärrä mitä ihmettelemistä meissä on. Rakastan vähän Annaa ja paljon yhtä Elinaa, mutta en kerro kenellekään mitään.

En kuulu tänne, olen muualta tullut. Kutsuttuna kyllä, Anna minut tänne pyysi kun minulle tuli kesäksi terapiaan tauko.

- Ollaan Hiillosmäellä Daniel, minun sedän luona, ei meidän Lageroosien puolella tarvitse olla, Anna sanoi kun tiesi minun vierastavan naapurisaaressa eläviä rikkaita sukulaisiaan.

Vaatimaton, vähään tyytyväinen Elina asuu Lageroosien saaresta lyhyen matkan päässä. Elinalla on aina liina päässä, sen mielestä hatut on paremman väen vouhotusta. Soutelen joskus iltaisin niitten talolle päin ja toivon Elinan huomaavan minut.

Minulla on kyliltä ostettu viidenkympin virveli. Soudan pari vetoa laiturista vastasaarta kohti ja jään siihen. Ritikuiva kaislikko jää kauas taakse. Keskipäivä, keskikesä. Aurinko jollottaa siniseltä taivaalta. Kaikki nurinkurin, päin vastoin kuin kalamiehen kannalta pitäisi. Kokeilen tuuriani silti. Heittelen tunnin, kaksi. Mitään ei tule, nykäisyn nykäisyä ei tunnu. Selkää, korvia, otsaa, käsivarsia ja poskia kuumottaa. Iho palaa, janottaa, on nälkä ja kusihätä. En anna periksi silti, vaihdan viehettä kuuteen kertaan.

Anna huiskuttaa laiturilla kättään minulle, Juuri ja juuri näen sen, leuto tuuli on kuljettanut venettä pitkälle. On ruoka-aika. Ei yhtään huvittaisi mennä muitten joukkoon, rypeäisivät keskenään. Kuluu vielä aikaa, ennen kuin olen samalla tasolla.

Olen onnellinen nuori ihminen, tuuri on pysyvästi asettunut minun puolelleni. Vasta vuosia myöhemmin elämä jättää minuun pysyvät jälkensä, haavat, surun, raivon, palohaavat. Värejä ja tuoksuja on kaikkialla, perhosia, sudenkorentoja, lintuja, mahdollisuuksia, illuusioita, suunnitelmia, himoa, mielitekoja, tarpeita, päämääriä.

Anna heiluttaa rannalla tiskirättiä, kuuletko sinä? syömään! Daniel!? tule syömään! tehtiin muussia, siankylkeä ja kanttarellikastiketta!

En ole kuulevinani, vaikka mahassa mouruaa ja plumpsahtelee.

Kihlaudun Annan kanssa vielä samana kesänä, kun sen rääkymistä en enempää jaksa kuunnella. Mutta mielessäni toivon että heikkohermoinen Anna olisi suloinen, ihana Elina.

Siima kiristyy, kala tarttuu syöttiin. Oltava kärsivällinen, nyt ei saa hölmöillä. Jännittää peevelisti, hilaan siimaa hiljaa hyvän aikaa, suuta en maiskauttaa uskalla. Sydän takoo lujaa.

Ei aavistustakaan mitä on tulossa, toivon kovasti että jotain suurta ja hienoa, olisipa ainakin lupa olla illalla pollealla tuulella.

                                    *          *          *

Tarinamaanantain aiheena on Jälki.