...taas.
Lisälyöntejä, flaijereita jne. Pakko ottaa pidemmän aikaa rauhallisemmin nyt. Alan olla melko loppu.

Tätä tämä on ollut nuoresta saakka. Yläasteelta alkaen verenpainettani on seurattu enemmän tai vähemmän.
Ei liene kovin monia joilla on ollut jo 14-15 vuotiaana korkea verenpaine.

Parikymppisenä olin jo käynyt kaksi vuotta terapiassa, ja pumpun takia juossut kaikki mahdolliset testit, ja eri röntgenkuvat oli otettu moneen kertaan. 
Kun mitään selvää vastausta oireisiin ei saatu, lääkäri kirjoitti papereihin, monien muitten diagnoosien lisäksi, varsinaisen tuon ajan muotisanan, paniikkihäiriö.
Tuosta diagnoosista on minulle ollut pelkkää haittaa.
Saan joka kerta käydä saman litanian läpi asioita jos esim. menen lääkäriin tai ensiapuun. Ei, en ole juonut. Ei, en ole kova jännittämään. Ei, en ole täällä siksi että pumppu lyö kovaa, vaan siksi kun sydänrytmi on epänormaali jne.

Kun minulle sitten kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi aikoinaan määrättiin mieltä tasoittamaan Ketipinoria, pääsi täysi helvetti irti.
Jo parin ekan päivän jälkeen syke nousi taivaisiin, huimasi, silmissä löi mustaa, heikotti, enkä enää käytännössä pystynyt tekemään mitään. Pelkkä sängystä ylös nouseminen oli saavutus. 

Vähän lapsellinen kun olin, kuvittelin vielä tuolloin, että kaipa psykiatrit tietävät mitä tekevät, ja mitä kellekin potilaalle määräävät, ja jatkoin sinnikkäästi Ketin käyttöä.

Meni vuosia ennen kuin edes ymmärsin äkisti romahtaneen terveyteni johtuvan Ketipinorista. Koko ajan olin loputtoman uupunut, tuskainen ja ahdistunut. Ajattelin vain tulleeni vanhaksi, tai olevani jotenkin laiska ja saamaton. 

Pumpun alettua oireilla seitsemän vuoden Ketipinorin käytön jälkeen yhä pahemmin, aloin tosissani huolestua. Mietin, että ei tämän tällaista kyllä kuuluisi olla. Ei voi olla niin, että lääkkeistä tulee huonompi olo, eikä parempi. 

Loppu vaiheessa keväällä 2015 sydän löi käytännössä jo miten sattuu. Painoni oli jossain 90 kg:n huitteilla, hampaita oli tippunut useampia, hiukset ohentuneet päälaelta lähes kaljuuntumiseen asti, ja muistini ja kykyni loogiseen ja järkevään ajatteluun olivat mennyttä. 
En vieläkään käsitä, miten jokin pienen pieni järjen ääni saattoi päästä betonisen aivosumun läpi joka päässäni oli, ja sanoa, että sinun on vierottauduttava tuosta lääkkeestä nyt heti, tai ei hyvää seuraa! 

Jo samana iltana kun lopetin Ketipinorin oton oloni oli hetken piirun verran parempi. Tunsin jotain, itkin. Katselin ympärilleni ja tajusin asioita ja reagoin ympäristöön. Aloin haistaa ja maistaa.

Sitten alkoivat vieroitusoireet. En nukkunut viikkoon ollenkaan, ja siitä eteenkin päin nukuin heikosti seuraavat 2-3 kuukautta. Kuulin ja näin harhoja, mielialat heitteli miten sattuu, ja laihduin yli kaksikymmentä kiloa.

Lyhyestä virsi kaunis, Ketipinorin vieroitusoireet olivat juuri niin saatanallisia kuin olin kuullut puhuttavankin.

Omahoitaja patisteli menemään lääkärille, ja sanoi suoraan, että et Marko ole nyt ollenkaan oma itsesi. Olin käynyt hänen vastaanotollaan kymmenen vuotta, joten oli helppo uskoa omahoitajan olevan oikeassa.

Kun sitten lopulta kävin ensiavussa, siellä käskettiin alkaa syödä uudelleen Ketipinoria! Siinä kaikki! Ei edes verikokeita otettu, vaikka hädin tuskin pysyin pystyssä.
Vittu miten tragikoomista se oli. Tsh! Menipähän siinäkin reissussa kolmisenkymmentä euroa hukkaan.

Tämä ei ole muuten sitten mikään yleisluontoinen Ketipinor varoitus. Tiedän monia joille se lääke sopii oikein hyvin, minulle se vain oli täysin väärä lääke.

Sain myöhemmin omalta lääkäriltäni ( Naantalin Terveyskeskuksessa oli siihen aikaan tosi ihana vanhempi rouva lääkärinä joka oikeasti välitti potilaistaan ) Mirtazapania pienellä annoksella jatkuvaan käyttöön, bentsot ja kipulääkkeethän minulla oli ennestään, ja siitä eteenpäin vointini lähti aika mukavasti kohenemaan.
Masennus hellitti. Pääsin takaisin kiinni todellisuuteen. Pystyin ensimmäistä kertaa vuosiin kävelemään yli viidenkin kilometrin lenkkejä. Uni alkoi olla syvempää ja parempaa kuin sitten lapsuuden päivien. Yleiskunto koheni silmissä.

Enimmän aikaa oli helpottunut ja vapautunut olo.

Aloin luoda katsetta ympäristööni, kun enää ei koko ajan tarvinnut olla huolissaan terveyden puolesta. Minulla oli aikaa ja hyvä elämä. Ihana vaimo, ja koti yhdessä Suomen kauneimmista saaristokunnista.

Mikään ei ole mielenterveyskuntoutujalle tärkeämpää kuin hyvä ja toimiva lääkitys, onnellinen parisuhde + omalääkäri joka kuuntelee sinua. 

Juuri tuolloin aloin valokuvata kaikkea yhä enemmän.
Tein siinä välissä ensin jonkin aikaa YouTube filmejäkin. Niitä syntyi kaiken kaikkiaan noin sata, ja tykkäsin puhua kameralle, mutta pidemmän päälle en saanut siitä oikeanlaista vastetta ja haastetta. 

Valokuvaus oli selkeästi minun juttu.
Rakastin kuvia, rakastin luontoa, editointia, kävelyjä meren rannalla, lintujen bongaamista, kasvien tarkkailua.
Rakastin kaikkea valokuvaamiseen liittyvää. Oli tosi kivaa laittaa kuvia nettiin, saada palautetta ja osallistua erilaisiin kilpailuihin. 

Kun sitten aloin tehdä digikuvista oikeita kuvia, ja kuvista tauluja, löysin lopullisesti oman juttuni.

Tuntui kuin palapelin viimeinenkin osa olisi mennyt lopullisesti paikoilleen.

Ensimmäisen kerran osallistuin taidenäyttelyyn omilla tauluilla vähän yli kaksi vuotta sitten. Se oli Mielentaide ry: vuosinäyttely Riihimäellä.
Ensimmäisen kokonaan oman näyttelyn pidin maaliskuussa täällä Naantalissa.

Isoja etappeja minulle. 

Nyt aamulla haettiin juuri yksi minun taulu postista, jolla olin mukana Suomen Taiteilijat ry:n vuosinäyttelyssä Helsingin kaapelitehtaalla.

Sitten ostettiin kaupasta iso määrä ruokaa ja herkkuja.

Nyt levättävä loppu päivä. Luen vain, pelailen nettipelejä, kuuntelen musiikkia ja katsotaan televisiota. Pakko saada sydänrytmi paremmaksi,

ja syötävä hyvin.