...on aina arvokasta, varsinkin jos totuuden tietää.

Jos totuutta ei edes tiedä, silloin on mahdotonta totuutta kertoakaan.
Jotkut taas tietävät totuuden, mutta pelkästä mukavuudenhalusta, tai kulisseja ylläpitääkseen, eivät sitä kerro. Jotkut ovat hiljaisempia kuin toiset. Jotkut eivät halua levitellä ympäri nettiä omia yksityisasioitaan, ei siinä mitään pahaa ole.
Joskus totuuden kertominen voi olla pelottavaa. Joillekin puhuminen ei ole kovin luonteva tapa ilmaista itseään. Jotkut ovat tottuneet kantamaan kuormansa itse.

Mitä naapuritkin ajattelisivat?  

Tekosyitä valehtelulle löytyy aina. 

Valheessa eläminen on tietoinen valinta, joka syö ihmistä sisältä päin yhtä varmasti kuin syöpä. Uskokaa pois, tiedän asiasta jotain, kun itse elin elämäni kolmekymmentäviisi ensimmäistä vuotta valheessa.

Siitä eteenpäin olen tehnyt kaikkeni puhuakseni totta.

Kyllästyin niin täysin paskanpuhumiseen juoppovuosinani, että päätin suunnitella itselleni kokonaisen päivärytmin ja viikko-ohjelman, jotka saisivat minut koko loppuelämäni ajan pysymään kaidalla tiellä ja olemaan rehellinen, silloinkin kun totuus vahingoittaisi minua itseäni.

Olen pitänyt viikko-ohjelmastani myöskin kiinni. 

Joskus ympäristölle sopii jonkun ihmisen alkoholisoituminen paremmin, kuin saman ihmisen raitistuminen.  Juovassa ihmisessä on nimittäin se hyvä puoli, että elinajan odote ei ole kovin pitkä. 
Rasittavimmastakin juoposta pääsee melko varmasti säällisessä ajassa kuoleman kautta eroon, kun taas raittiista ja terveellisesti elävästä ihmisestä ei tiedä kuinka perkeleen kauan se elää.

Itseään vapautuneesti, ilman viinan kahleita, ilmaisevaa voi aina myöskin pitää uteliaana nuuskijana. Pitäisi nyt saatana jo turpansa kiinni! 

Totuus on kuitenkin joskus kaiken venkuloinnin ja olevinaan olon yläpuolella. 

Ei ole yhdentekevää esim. mitä terveystietoja lähisukulaisistaan tietää.

Lääkärit kysyvät lähes poikkeuksetta joka kerta, onko teillä suvussa mielenterveysongelmia, tai sydän ja verisuoni sairauksia jne. 
Vastaan aina, kuten asia onkin, että en tiedä sukulaisistani tai perheenjäsenistäni mitään.
En tunne yhtäkään käytännössä ollenkaan, minut pelattiin ulos niistä kuvioista jo lapsena. 

Ei kerrota kenellekään mitään. Ei kerrota sitä eikä tätä, eikä ikinä yhtään mitään mistään kenellään. Pidetään kaikki asiat omana tietonamme. Olen kuullut tuota mantraa kyllästyksiin saakka koko elämäni ajan, kunnes eräänä päivänä älysin itse olevani se, jolle kerrottiin kaikkein vähiten.

Minulla on aina ollut hiukan hidas sytytys.

Kolme Etsivää on hyvä nuortenkirja sarja, siinä uteliaisuus nostetaan paheesta hyveeksi. Opin jo 12-13 vuotiaana, että tietämisessä ja asioitten selville ottamisessa ei ole mitään väärää.

Mentyäni elämäni ensimmäistä kertaa terapiaan kahdeksantoista vuotiaana opin, että puhuminen on oikein. Keskusteleminen on terveellistä ja hyväksi. Sanoa saa, ja pitää. Mikä vapauden tunne minut valtasi!
On oikein ja hyväksi olla olemassa, hengittää, liikkua, elää, kysellä, toimia, rakastaa, haistaa, maistaa tai koskea! 
Tiedonjano on oikein! 
Muutuin pysyvästi. Aloin lukea ja kirjoittaa. Otin asioista selvää, enkä pelännyt enää puhua. 

Sisäistin olemassa olemisen oikeuden hyvin syvästi ensimmäistä kertaa elämässäni, siihen saakka olin ollut välttämätön paha.

Meni kuitenkin vielä vuosikymmeniä päästä siihen missä nyt olen, mutta hyvä alku se oli. Hiljaa mielessäni aloin jo oppia haistattamaan vitut kaikille, vaikka pitkä matka vielä edessä olikin.

Reviiri ja elämisen tila on itse raivattava, ja jos kerta kaikkiaan muu tyyli ei mene perille, niin sitten kyynärpää taktiikalla. Ymmärrätkö? 

Mutta pienen äkkihyppäyksen nykyhetkeen tehdäkseni.

Tilastokeskuksella on  kuolintodistusarkisto. Sieltä saa sähköpostilla tilattua hyvinkin vanhoja tietoja siitä mihin ja miten jokin lähisukulainen kuoli. 

Kerron toiste loput.