Täytän ensi vuonna neljäkymmentä. Vielä jokunen vuosi sitten en olisi uskonut eläväni näin pitkälle. Kaksikymmentä vuotiaana olin varma että kuolen viimeistään kun kolmekymmentä vuotta tulee täyteen. Kun täytin kolmekymmentäviisi ja olin yhä hengissä,  aloin epäillä että aikajatkumossa on tapahtunut jokin häiriö. Rinnaltani oli kuollut paras ystäväni - samoin toiseksi ja kolmanneksi paras, isoäitini, isoisäni, lukuisa määrä lapsuuden tuttujani sekä muita kavereita, tovereita ym. Naapureistani oli viety ruumisautolla pois viisi. Olisi voinut luulla että ympärillä riehuu jokin hengenvaarallinen virus, jolta minä vältyin jonkin merkillisen sattuman tai yliluonnollisen kepposen kautta, vaikka elämäntapani olivat äärimmäisen riskialttiit, ja tietyllä tapaa ovat sitä yhä.

Maniapäissäni ja syvän kuolemanpelon vallassa hurahdin kuntoilemaan joidenkin vuosien ajaksi ( ryyppäsin, juoksin, ryyppäsin, juoksin ). Järkeilin että sillä tavoin saattaisin hallita elämääni, kohtaloani ja itseäni paremmin. Olin innokas himojuoksija viiden vuoden ajan, ja jonkin aikaa olisin voinut vaikka vannoa että liityn vielä vanhemmalla iällä paikalliseen Veteraaniurheilijat yhdistykseen.

Mutta niin ei koskaan käynyt. Suurten urheilusaavutusten sijasta minua itse asiassa odotti Kupittaan mielenterveyskeskus. Olin keikkunut kuilun reunalla jo toistakymmentä vuotta. Tasaisin väliajoin minua sekä lääkittiin että terapioitiin, mutta kovin pitkäksi ajaksi en koskaan sitoutunut mihinkään hoitoon. Pisin yhtäjaksoinen terapia kesti kolme ja puoli vuotta, joka ei käytännössä ole paljon mitään kaksisuuntaisen mielialahäiriön kyseessä ollen. Jossain vaiheessa sain aina päähäni että minä kyllä pystyn ja pärjään itse, kun vain yritän niin maan perkeleesti.

Paitsi että kun se ei mene niin.

Kun sairastuu niin sairastuu, ja silloin on pantava kaikki uusiksi - koko elämänarvot - vaikka se sitten pelottaisi kuinka.

Tai ainakin minun oli toimittava niin. Sillä minä halusin elää.