Istun peloissani, väkeä täyteen survotussa, ahtaassa ruokasalissa ja kauhon jauhelihasoppaa kitaani. En maista mitään. Olen hyvää vauhtia saamassa hermoromahduksen.

Meneillään on kehitysvammaisten aikuisten leiri. Olen yhdeksäntoista vuotias. Helvetillinen mökä ei ota loppuakseen. Voisi luulla että lounastan keskustan vilkkaimmassa kaljakuppilassa, enkä seurakuntien omistamassa leirikeskuksessa. Jotkut kirkuvat. Jotkut nauravat. Jotkut hakkaavat käsillään pöytää tai tuoleja. En uskalla kääntää päätäni. Pysyn niin paikoilleni jähmettyneenä kuin suinkin. Tunnen itseni pitkine hiuksineni, korvakoruineni, näyttelyeläimeksi. Rukoilen mielessäni, että kukaan ei huomaisi minua, mutta jatkuvasti joku leiriläisistä haluaa koskea minua, tarttua kädestä, halata, pussata, vetää tukasta, silittää poskesta.

Aika monet kysyvät, olenko mies vai nainen.

Olen varma että minut vielä tapetaan kuluvan viikon aikana.

Olen kyllä kuullut kehitysvammaisista, mutta nähnyt, en oikeaa kehitysvammaista milloinkaan ole. Vieroksun vammaisia aluksi. Ihmettelen kehitysvammaisten ulkonäköä, lapsenomaisuutta, tunneavoimuutta. En ole tottunut neuroosittomaan, riehakkaaseen ilmapiiriin. Olen kasvanut pidättyväisyyttä, mykkäkoulua, ja göbbelsmäistä kuria uskontonaan pitävien ihmisten keskellä. Leirin mukava ja miellyttävä, reippaita kofeiiniyliannoksia ryyppäävä, energinen johtaja vaikuttaa tiukalta tädiltä. Mikään lusmuilu ei käyntiin lähteneen viikon aikana tule onnistumaan, sen näen heti. Tupakkatauoista voi vain haaveilla. Joudun jumpattamaan, laulattamaan, leikittämään, osallistumaan näytelmiin, valmistamaan luontopolun, saunottamaan.

Tulevina viikkoina, kuukausina opin, että alipalkattu ja raskas leiriavustajan työ kattaa kaiken mahdollisen aina pissattamisesta, pyörätuolipotilaiden kärräämiseen, ja mustikan poimintaan saakka. Minun on oltava käytettävissä 24/7.

Siten jatkuu seuraavat puolitoista vuotta, jokaisella leirillä. Mitään sovittua vapaata ei maanantain ja perjantain väliin mahdu - ei tuntiakaan.

P ei voi ymmärtää, miksi tahdon kiduttaa itseäni tekemällä työtä. P:n mielestä käyn aiheesta terapiassa, sillä ilmiselvästi olen mennyt sekaisin päästäni.

Ruokasalin ovi avautuu. Sisään astuu isoin, ja hurjimman näköinen, ihminen jonka koskaan olen nähnyt. Tytön nimi on E.

E on tullut siron ja pienikokoisen sisupussiäitinsä kanssa yhdessä leirille. En käsitä miten äiti kykenee pitämään aisoissa puolta kookkaampaa tytärtään. Lujasta tahdosta ja itsehillinnästä täytyy olla apua. Asetelman koomisuus on silmiinpistävä. Toistelen päässäni älkää nähkö minua, älkää nähkö minua, älkää nähkö minua, ja yritän kutistua niin pieneen kokoon kuin suinkin.

Hei sinä siinä! E:n iäkäs äiti marssii kapteenin elein minua kohti ja tökkää äkäisesti kepillä kylkeen. Pidät sitten huolta E:sta tämän viikon. Noita-akkamainen äiti korottaa jo valmiiksi kovaa ääntään, varmistaakseen että viesti menee perille, ja katsoo minua silmät loimuten. Nyökytän kiivaasti päätäni. Olen laskea alleni. Minä pidän huolta. Hyvää huolta. Kyllä, kyllä. Kuin kukkaa kämmenellä. Öin, päivin. Mikään muu ei olisi tullut mieleenkään.

Vanhusten leirit ovat helppoja. Tunnelma on tavallisesti rauhallinen. Enimmän osan ajasta hengailen rööki poskessa ympäri leirikeskuksen aluetta, hymyilen neitsytpojan enkelinhymyä ja otan vastaan, vähään tyytyvien, herttaisten mammojen suosionosoituksia. Suurin osa iäkkäistä leiriläisistä käy nukkumaan ennen kymmentä, eivätkä odota liikoja. Pidän viikon mittaan hartauksia, levyraatia, voimisteluhetkiä, soitan ja laulan, autan pukemisessa, ruokailussa tms.

CP-vammaisiin, päihdeongelmaisiin, näkövammaisiin, mt-väkeen, MS-porukkaan ym. vie aikaa tottua.

Mutta minä totun. Ja opin pitämään työstäni kovasti.

Lyhyessä ajassa paljastuu että henkisesti parin vuoden ikäisen lapsen tasolla oleva E, kuten jämerämielinen äitinsäkin, on kultainen ja ihana ihminen. E on biologiselta iältään minua vanhempi, ja kohtelee minua tulevat vuodet sen mukaan. E on syvästi Uskovainen nainen, ja huolissaan minusta. Rukoilemme ennen jokaista ateriaa ruokarukouksen, kahvit juotuamme luemme Raamattua, lausumme runoja ja veisaamme virsiä. E toivoo minun ottavan kitaran tullessani mukaan, jotta voimme yhdessä laulaa hengellisiä lauluja - ja minä otan.

Ennen kaikkea muuta, E on huolissaan suhteestani isääni. E muistaa aina tavatessamme kysyä onko minulla kaikki hyvin, olenko puhunut asioista isäni kanssa.

Uskoudun E:lle asioissa, joista en voisi kuvitellakaan puhuvani edes omalle mummolleni.

Alan vierailla E:n ja hänen äitinsä, A:n, luona vapaa-ajallani säännöllisesti. Meistä tulee perhetuttuja moneksi vuodeksi.

Kunnes syystä tai toisesta emme tapaa, emmekä soittele pitkään aikaan. Elämä vie minut, minne vie - kaikkeen siihen josta olen kertonut. A ja E muuttavat Aurajoen rannasta uuteen kotiin. En ota sittemmin osoitetta selville.

Kävelen hiestä märkänä pitkin Kardinaalinkatua. On kevät 2002. Olen tulossa maaseudulta juoksemasta. Lenkkini on jäänyt lyhyeksi. Kaksi naishoitajaa työntää pyörätuolissa pahoin sairasta ja vammaista naista. Pysähdyn viereen ihmettelemään. Naiset katsovat minua kummissaan. Pitävät epäkohteliaana, kun tuijotan. Katson pyörätuolissa istuvaa, kärsivää ihmistä. E vai? minä sanon.

Oletkos sinä Fromin Marko?
E hymyilee minulle. Minun äiti voi jo paljon paremmin, E sanoo neljävuotiaan äänellä, innoissaan, kuin välissä olisi kulunut viisitoista päivää, eikä viisitoista vuotta.

A on sairastellut pitkään.

Jaa, minä sanon, ja ihmettelen metkaa sattumaa ääneen, ja vielä myöhemmin illalla Liisalle; E on hiljakkoin muuttanut naapurikorttelissa sijaitsevaan palvelutaloon asumaan, aivan lähelle meitä.

En vielä tiedä, että tämä on viimeinen kerta kun näen E:n. A:a en tapaa enää koskaan.

Minulla on oma puhelin, E hihittää, voin soittaa minne vain, milloin vain. Myöntelen, että sehän hyvä.

Lupaan poiketa lähiaikoina käymään. Matkaa on vain viisisataa metriä. Tai minä voin hakea sinut meille kahville, minä sanon E:lle.

Joko sinä olet Marko oppinut pitämään maitokastikkeesta? E kysyy.

Minä alan nauraa, ja narraan että olen.