Ei voi mitään, fanitan Ollia jotenkin. Ollista tulossa BB:ssa vahva haastaja Karille.

Merkillistä, miten pimeisiin muistoihin jokin arkipäiväinen tilanne, kuten televisio-ohjelman seuraaminen, saattaa viedä. Vuosia sitten, kun kivut, niin henkiset kuin fyysisetkin, alkoivat saada minusta yliotetta, läksin eräänä floskaisena lauantain ja sunnuntain vastaisena talviyönä kävellen sairaalaan. Teko ei ollut aivan vaaraton, kun ottaa huomioon millaisella alueella asuin. Minua oli lääkitty aiemmin viikolla vahvasti useaan otteeseen selkäsärkyjen ja repeämäisillään olevan päänuppini vuoksi. Tarvitsin piikin. TYKS:n ensiavussa ei noteerattu minua ollenkaan. Käyttäydyin niin sekavasti, että minua luultiin humalaiseksi, vaikka olin sillä kertaa vesiselvä, ja jouduin jatkamaan matkaani Kaupunginsairaalaan.

Tiedostin kyllä, että en ollut aivan oma itseni. Kun saavuin Kaupunginsairaalaan, vastaanottotiskillä istui, minusta, eräs entinen, rakas työtoverini ( mukamas mistä työpaikasta, kun en ollut mitään vähääkään normaaliksi luokiteltavaa työtäkään tehnyt vuosiin? ), ja aloin puhua naiselle - joka mitä ilmeisimmin luuli minun heikolla menestyksellä yrittävän iskeä häntä - kuin vanhalle tutulle. Meni hetki, ennen kuin ymmärsin erehtyneeni ihmisestä, ja selitin tilanteeni sellaisena kuin se on. Sanoin, että olen kipujeni vuoksi räjähtää sisältä päin.

Ei mennyt kauaa kun lääkäri tuli, tutki paperini, ja antoi minulle ruiskeen. Aloin itkeä, kuten minun jokaisen mahdollisen tilaisuuden koittaessa tapana on, ja kiitin lääkäriä kädestä pitäen. Jäin pariksi tunniksi käytävälle sänkyyn makaamaan, ja mietin, miten päin persettä kaikki taas kerran voikin olla.

Otin myöhemmin päivällä useammankin tabletin vielä piikin päälle. Omasta mielestäni kaikki oli hyvin. Eräs ajan takaa tuttu koulutoverini poikkesi yllättäen kahville, rupattelimme, nauroimme. Lupasin pitää jatkossa yhteyttä, vaikka mitään sellaista minulla ei ollut aikomustakaan tehdä. Melko pian hänen lähdettyään kävin olohuoneen kivikovalle lattialle nukkumaan. Sitä, miksi en mennyt makuuhuoneeseen, en osaa selittää.

Sitten aloin äkkijyrkästi vajota jonnekin pimeään ja pelottavaan. Mitään kirkasta valoa, Jeesusta, tai enkeleitä, ei tullut vastaan, vaikka sellaisesta aina puhutaan, pelkkää syvää, lohdutonta, mustaa.

Tunsin tajuttomuuden läpi, että sydämeni takoi lujaa, mutta en pystynyt liikkumaan. Haukoin henkeä, puuskutin, mutta mikään osa ruumiissani, kädet, jalat, pää, sormet, varpaat, ei suostunut tottelemaan.

Seuraavaksi puhuin jotakin puhelimeen. Minun käskettiin mennä rappukäytävälle odottamaan. Kaksi miestä tuli noutamaan minua. Sanoin hölmistyneenä, ja täysin spontaanisti, en tiedä miksi, en minä ole yrittänyt itsemurhaa. Toinen miehistä pyysi rauhallisesti, mutta tiukkaan äänen sävyyn, minua nousemaan ambulanssiin, toisen sanoessa ei sinua mistään sellaisesta kukaan syytäkään.

Tuli aamu. Nukuin omassa sängyssäni. Olin pyytänyt saada jäädä kotiin, - paikkaan, jossa ei ollut mitään hyvää, lämmintä, tai rakasta minua varten, ja saanut sen tehdä. Tänäkään päivänä en ymmärrä, mitä tuona yönä päässäni oikein liikkui. Miksi en lähtenyt osastolle? Miten ihmeessä kuvittelin pärjääväni yksin, ilman apua?

Tulevina viikkoina, ja kuukausina, aloin kävellä, ja tehdä kaikenlaista muutakin, unissani. Kaikesta päätellen olin menettämässä otteen itsestäni. Saatoin siirrellä huonekaluja, repiä kirjoja ja lehtiä, juoda, syödä, huutaa, mennä parvekkeelle ym. Useina aamuina heräsin aivan käsittämättömään hävityksen kauhistukseen. Peitto, lakanat, tyynyliinat, olivat tiessään, lattia täynnä puoliksi pureskeltua ruokaa, roskia, vaatteita, kaatuneita laseja jne.

BB:n Ollin reaktio, omiin yöllisiin seikkailuihinsa, muistutti kovasti omiani.

Ensin naurattaa,

mutta hetken asiaa ajateltuaan, pari kertaa pihalta, tai rappukäytävästä, herättyään, tulee epävarma ja pelokas olo, eikä juttu tunnu hauskalta vitsiltä enää ollenkaan.

Aloin nukkua avain kaulassa. Minulle tuli tavaksi kasata ennen maata menoa ulko-oven eteen kaikenlaista kilisevää ja kalisevaa tavaraa, joihin toivoin kompastuvani, jos yrittäisin unissani, tai krapuloissani, ulos.

Siten jatkui parisen vuotta, kunnes unissakävely loppui, yhtä omia aikojaan, kuin oli alkanutkin.

Mielenterveyslinkkejä