Saan Taiteen keskustoimikunnalta keväällä 2002 apurahan. Seuraavana vuonna saan saman apurahan + Turun kulttuurilautakunnalta kohdeapurahan romaanin julkaisemiseen.

Syksyllä 2001 olen saanut mt-palkinnon mielenterveyskuntoutujien mt-palveluja koskeneesta artikkelista. Keväällä 2004 sijoitun toiseksi Mielenterveyden keskusliiton järjestämässä runokilpailussa. Samana vuonna pääsen runoineni mukaan Tanssi vertaisuudelle - videolle.

Rahatilanteemme helpottuu. Lehdet kiinnostuvat tekemisistäni. Liisa katsoo minua kummissaan. Liisa tutustuu ensimmäistä kertaa elämäni tähän puoleen.

En ole pitänyt mitään yhteyttä paikalliseen kirjailijayhdistykseen tutun puheenjohtajan jätettyä tehtävänsä vuosia aiemmin. Esiintymässä en ole käynyt missään, eikä minua minnekään ole kutsuttukaan.

Kupittaan mielenterveyskeskuksessa kesällä 2002 räätälöity lääkitys on minulle silminnähden hyväksi. Sen huomaavat kaikki. Puna palaa poskilleni. Välit läheisiin ihmisiin lämpenevät uudelleen. Pääni alkaa tulla ulos perseestä. Pääsen sängystä ylös aamuisin. Kestän kivut, ja kutinan - jotenkuten, mutta kuitenkin. Pystyn keskittymään, hengittämään. Ahdistus leijuu kaikkialla, mutta ei halvaannuta minua. Otan tabletit ajallaan. Saan voimia. Alan uskoa itseeni, asettaa tavoitteita, tehdä suunnitelmia. 

Haluan uida, pyöräillä, liikkua luonnossa, päästä merelle.

Haluan kirjoittaa tarinoita.

Hankin tietokoneen, vaikka meillä ei missään nimessä olisi siihen varaa. Opettelen netin käyttöä, tekstinkäsittelyä, lauseenrakenteita. Hieron ohimoitani. Moneen kertaan olen heittää pyyhkeen kehään. Ohjekirjat ovat samanlaista hemmetin siansaksaa, kuin koulun kielioppikirjatkin. Kärsivällisyys on koetuksella. Ajattelen, että ei tästä minun nupillani tule mitään.

Pelottaa.

Omakustanteina nuorena julkaisemani avuttomat runovihkoset + tökerö tarinakokoelma ( pilkut, pisteet, yhdyssanat, kappalejaot, kaikki päin vittua ) ovat jättäneet minuun jälkensä. Kärsin rimakauhusta. En halua nolata itseäni. Tai joutua pilkan kohteeksi.

Olen kouluja käymätön, oppimaton ihminen. En osaa lukea, enkä kirjoittaa. En sillä tavoin kuin pitäisi. En ole liikkunut piireissä. Minulla ei ole kavereita siellä missä olisi hyvä olla. En tunne hienoja ihmisiä, ja nekin jotka tunnen, sanoutuvat tavallisesti minusta ennemmin tai myöhemmin irti.

Istun seuraavat kaksi vuotta enimmän aikaa työpöydän vieressä. En halua liikkua missään. Syön, kävelen, nukun, kirjoitan.

Novelleja, pakinoita, päiväkirjaa, lehtijuttuja. Kaikkea mahdollista.

Päätän keskittyä aiheisiin joista tiedän jotain, päihdeongelmiin, mt-asioihin, laitapuolen kulkijoihin. Monet varoittavat minua,

ei ihmiset jaksa tuollaisia raskaita aiheita.

Kirjoitan kahta eri proosateosta rinnakkain. Ensimmäisen julkaisen 2004. Jälkimmäisen loppuvuodesta 2005.

Molemmat teokset saavat hyvät arvostelut.

Hiljaisten polkujen varrella - proosateos valitaan Päätaloviikoilla 2006 Suomen toiseksi kauneimmaksi omakustannekirjaksi.

Apurahoja alkaa tippua lisää. Liikutun kovasti. Liityn taidetta tekeville mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun Mielentaide ry:n.

Minuun otetaan yhteyttä monelta eri taholta. Sieltäkin, mistä ikinä en olisi uskonut. Kulissien takana on ihmisiä, jotka uskovat minuun.

Urheimmat astuvat esille omilla nimillään. Eivät pelkää ryvettää itseään vuokseni.

Kiitos.

Suomen maakuntakirjailijat ry:n jäseneksi minut hyväksytään tammikuussa 2005.