Liisa ehdotti, että menisimme kävelemään tänään, jos vain ei sada. Ajattelin Ukko-Pekkaa. Lähdetään aamupuuron jälkeen, heti kun tulee valoisampaa. En pysty nopeaan menoon. On käveltävä rauhallisesti. Jalat ja alaselkä tilttasivat edellispäivänä. Seisominen yhtä vaikeaa kuin makaaminenkin. En ole pariin päivään istunut tietokoneen edessä kuin lyhyitä jaksoja kerrallaan. Saa nähdä miten tänään.
Kipuja, kipuja. Sielullisia. Ruumiillisia. Itseäni ylemmät voimat käyvät uuvutustaistelua kanssani. Päivittäin. Aamusta iltaan. Joka hetki. Voi jessus, miten kuiva voikaan ihmisen nielu olla. Miten janoinen mieli. Miten kipeästi huutakaan himmentämistä aivot. Kaljaa! Kaljaa! Kuohuvaa, jääkylmää olutta. Lapin kultaa. Paratiisin nektaria. Kossusnapsia. Poronlihalla, tuoreella sipulilla ja voilla päällystetyn rovastinlimpun kera.
Miten houkuttelevan suolaiselta ja kauniilta täydellisen katastrofin saakaan, niin halutessaan, kuulostamaan.
Joka päivä tekisi mieli heittää pyyhe kehään, vaikka en siitä juuri ääneen puhukaan. Irrottaa ote. Antaa mennä. Lyödä läskiksi. Tuhota, minkä on koonnut. Tunkea pää riemukkaasti hanuriin. Haistattaa vitut kaikelle, ja kaikille. Mutta mitä järkeä siinä olisi. Olen nähnyt, miten minulle siinä touhussa käy. Olen tehnyt sen sadat kerrat. Säälittävän, ja lapsellisen idiootin maineen sain. Pelottelin ja karkotin pois ympäriltäni kaikki. Kaikki rakkaat. Koskaan en ollut onnellinen. En hetkeäkään. Muut jatkoivat menoaan. Minä jäin asemalle luuserinlappu perseessä ihmettelemään. Pelasin, ja hävisin. Muutuin näkymättömäksi. Lakkasin olemasta. Sitä junaa, jota odotin, ei koskaan tullut. Tapahtuneen voi ilmaista kymmenin eri latteuksin. Yhteenveto on silti sama. Olin nolla. Minua ei ollut olemassakaan. Ei itselleni, eikä muille.
Aivan turha jauhaa asioita sen syvemmin. Itsetuholle löytää tekosyitä tarvittaessa. Aina. Elämän tarkoitus... syyllisyys...mistä olen tulossa, mihin menossa... miksi sitä, miksi tätä... plää-plää, plaa-plaa. Suunta on eteenpäin. Piste. Siinä tarkoitusta kyllin. Mitään kompassia et tarvitse.
Eteenpäin. Ymmärrätkö? Torvet ja rummut paukkuen.
Raivaamista riittää. Kun elämään oppisi. Lopultakin. Yhteen aikaan kaikissa tiedotusvälineissä puhuttiin itsensä löytämisestä, ja sisäisestä rauhasta siihen mittaan asti, että sanat menettivät merkityksensä.
Kukaan ole tainnut sen koommin uskaltaa myöntää olevansa hukassa itsensä kanssa. Ei ääneen ainakaan.
Kommentit