Paras, ja sittemmin ainut, ystäväni, P, kuoli viisi vuotta sitten. Olin jo sitä aiemmin katkaissut välini häneen melko dramaattisten vaiheitten jälkeen. Itku siinä tuli puolin ja toisin.

Kävimme samaa koulua lapsina melkein kymmenen vuotta. Olimme rinnakkaisilla luokilla, samassa voimisteluryhmässä. Minä, R - P:n jälkeen tuohon aikaan toiseksi läheisin kaverini - ja P olimme luokkamme parhaat telinevoimistelijat -, hypimme ja kiipeilimme pelotta, mutta huonoimmat oppilaat. Varsinkin R:lle ja minulle oppiminen oli vaikea asia, luokalta luokalle pääsy oli jatkuvasti katkolla. R joutui testeihin jossain vaiheessa, epäiltiin jonkinlaista aivovammaa. R oli jälkeenjäänyt, kuten tuohon aikaan oli tapana sanoa, mutta kiltti ja herkkä ihminen, vaikka syystä tai toisesta joutuikin mitä merkillisimpiin vaikeuksiin virkavallan ym. kanssa jo nuorena, ja varsinkin myöhemmässä, lyhyeksi jääneessä, elämässään.

P ja minä aloimme lähentyä yläasteella, syystä, että kävimme molemmat Varsinais-Suomen musiikkioppilaitosta. P:sta oli kiivasta vauhtia tulossa konserttitason pianisti. P pyydettiin esiintymään opiston joulujuhlaan eliittioppilaan roolissa, yhtenä esimerkkinä niistä lahjakkuuksista joita opisto tuotti.

Minua opettaja pyysi paikalle kannatuksen vuoksi.

- Hyvä sinunkin on sinne katsomaan tulla.

Kun huomasimme P:n kanssa olevamme kiinnostuneita samoista asioista, kirjallisuudesta, psykoterapiasta, tähtitieteestä ym. ja käyvämme samaa musiikkiopistoa, päätimme ilmottautua yhdessä torstai-iltaisin pidetyille musiikin ja soittamisen teoriatunneille. Olimme hyvin kunnianhimoisia vielä tuolloin. P ei ollut tipahtanut koulunkäynnistä samassa mitassa kuin R ja minä. P oli matemaattisesti lahjakas, kävi shakkikerhossa, luki scifiä, ja Stephen Hawkingia ja tunsi kemian ja fysiikan sydäntään lähellä olleiksi aineiksi. En epäillyt hetkeäkään, etteikö P tulisi vielä pääsemään elämässään pitkälle.

P taas oli varma, että ei koskaan itse pääsisi minnekään, mutta sen sijaan minun puolestani hän oli syystä tai toisesta valmis panemaan rahansa likoon.

- Sinusta tulee vielä jotain suurta, P sanoi.

P:n usko minuun, ja minun menestymiseeni, oli täysin älytöntä, eikä perustunut mihinkään vähimpiinkään realiteetteihin, varsinkin kun ottaa huomioon, että hän itse oli monella alueella ilmiömäisen lahjakas - minä taas en missään.

Siten jatkui seuraavat 10-15 vuotta. Viinaan menevä P tsemppasi minua mielipuolen innolla, koska oli liian laiska itse yrittämään paskan vertaa mitään, minä puolestani koetin saada P:n innostumaan, jo itsensäkin tähden, omista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan, minun olemattomien lahjojeni sijasta.

P ja R keskittyivät peruskoulun loputtua täysipäiväisesti ryyppäämiseen, ja sen sivutuotteena yhteen jos toiseenkin hämärään touhuun. Minulla oli vielä tuolloin muita mielenkiinnon kohteita. Menin ammattikouluun painajalinjalle, ja aloin perehtyä kirjojen tekemisen painoteknilliseen puoleen. Olin päättänyt, erään naapurini kannustamana, ryhtyä tekemään omakustannekirjoja. Innostuin myöskin Raamatusta kovasti, sillä sielullinen hätäni oli jo tuolloin kasvanut isoihin, lähes sietämättömiin, mittoihin.

Halusin kiihkeästi saada selville, mikä minua vaivaa. Olin, runojen, kotimaisen proosan ja hengellisten kirjojen ohella, lääketieteeseen keskittyneitten teosten suurkuluttaja.

Ammattikoulun loputtua aloitin työt seurakunnissa. Olin toista vuotta leiriavustajana eräässä leirikeskuksessa Kakskerran kauniissa saaressa. Olin pidetty työntekijä, ja rakastin työtäni vanhusten ja vammaisten parissa kovasti. Silmissäni siinteli monenmoiset, melko hienotkin, visiot tulevaisuudesta.

P:n sanat kaikuivat korvissani yhä useammin. Aloin itsekin epäillä että minusta saattaisi tulla vielä jotakin, kirjailija? pappi? diakoni?

Niin ei kuitenkaan käynyt.

Sen sijaan, että minusta olisi tullut jotain, solmin ihmissuhteen, jonka sairautta ja naurettavuutta en kyllin voi alleviivata, ja johon ikinä en vähääkään tolkuissani ollessani olisi sotkeutunut, ja ajauduin jonkinlaiseen henkiseen pikakonkurssiin, jonka jälkipyykkiä pesen itseni kanssa vielä tänäkin päivänä, kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Sain vapautuksen armeijasta, sillä kävin jo vakituiseen terapiassa ja olin melko vahvassa lääkityksessä. Työt loppui seurakunnissa, eikä uutta työtä tarjottu. Hengellinen arvomaailmani romahti sen tien. Muutin lapsuuden kodistani 25 neliön, vessattomaan, pesutilattomaan, hellahuoneeseen Parkinkadulle, ilmoittauduin työvoimatoimistoon ja sossuun, ja aloin juoda ja pelata, kerätä tyhjiä pulloja ja tonkia roskiksia,

sitä kaikkea on tässä turha kerrata, olen jankannut samoista asioista lukuisissa eri yhteyksissä kymmenet kerrat.

P:een törmäsin parin vuoden tauon jälkeen sattumalta vanhan Anttilan edessä Brahenkadulla, ja aloimme tapailla uudelleen juomisen ym. merkeissä siitä lukien.

Voisi sanoa että siinä missä P:n kanssa pyrimme hyvässä hengessä tukemaan ja auttamaan toisiamme, vauhditimme itse asiassa, itse sitä käsittämättämme, toinen toisemme loppua. Vain harvoin olin P:n kanssa tekemisissä loppuaikoina selvinpäin, jatkuva humala, tuska ja ahdistus oli itsestäänselvyys.

Mutta P:n silmien umpeutuessa umpeutumistaan itseään ja maailmaa kohtaan, minulla ne alkoivat jotenkin avautua.

Kun lähestyin kolmeakymmentä, olin jo eronnut, ilmottautunut mielenterveystoimistoon ja A-klinikalle ties monettako kertaa, ja hakenut monenmoista muutakin apua. Olin kurkkuani myöten täynnä kaikkea hevonpaskaa.

Sanoin P:lle, että tästä ei tule mitään, kuolemme molemmat tätä menoa, ja katkaisin yhdellä puhelisoitolla välini häneen. Sitä aiemmin olimme puhuneet silmästä silmään asioista jo useampaan kertaan, riidelleet, mököttäneet, ja taas sopineet, kuin vanha aviopari. En usko P:n  täysin tajunneen minun tarkoittavan sillä kertaa, että en koskaan enää halua nähdä häntä,

vaikka sitä minä täsmälleen ottaen juuri tarkoitin.

Joskus samoihin aikoihin sain kuulla R:n kuolleen. R:n ja P:n välit olivat katkenneet jo vuosia sitä ennen, enkä usko P:n ehtineen kuulla R:n kuolemasta, sillä P itse kuoli vuosikymmenien liiallisen ryyppäämisen aiheuttamaan massiiviseen verensyöksyyn vain joitakin vuosia myöhemmin.

Siinä kohtaa minä olin jo tavannut Liisan, rakastunut, avioitunut, suunnittelin tulevaa muuttoamme Naantaliin - vaikkakin siihen meni vielä yli neljä vuotta - kävin Kupittaalla mt-toimistossa, ja aloin päästä perille siitä, mikä minua vaivasi.

P ja minä emme koskaan ehtineet tehdä sovintoa.