...on täysin virattomia, pakko se on pitkin hampain myöntää.
Mutta kyllä niitten hävittämisestä iso homma tulee. Nostettiin ne eilen kaapista lattialle ja pari-kolme sataa niitä on. Osa oli kaiken päälle vanhoja betakasetteja, eikä minulla ole ollut betavideoitakaan enää kolmeenkymmeneen vuoteen.
Kaappiin tuli nyt tosi mukavasti lisää tilaa. Mutta pitääkö noita kasetteja nyt sitten paukutella vasaralla paloiksi? Ei niitä kävellen kokonaisina ainakaan saa kuskattua minnekään, ellei tee tosi montaa reissua.

Kaupassa ei ollut paljon ketään kun käytiin äsken. Liisa tekee omenapiirakkaa. Minä kuuntelen Mighty Diamonds nimistä reggae bändiä, josta en vielä tiedä onko se hyvä vai ei, kun aloitin uusimmasta levystä. Joskus ekat levyt on parhaita ja uudet huonoimpia. Yhtye lopetti toimintansa juuri hiljattain, kun päälaulaja kuoli jossain drive-by shootingissa, ja toinen jäsen heti perään jostain muusta syystä. 
Olen musiikin suhteen kaikkiruokainen. Heavy, iskelmät, punk, latino musiikki, kansanmusiikki - kaikki käy. Olen ollut musiikin suurkuluttaja lapsesta asti. 
Reggaen kuuntelun aloitin 17-vuotiaana, kun yksi ystäväni oli ominut jo siinä iässä kannabis kulttuurin hyvinkin syvällisesti, ja ymmärtääkseni perusteli käyttöään Reggaen kuuntelulla. En ole ihan varma miten piuhat hänen päässään jetsulleen tämän asian kohdalla meni, mutta hänellä ja hänen tutuillaan oli kaikki Bob Marleyn, Peter Toshin, Steel Pulsen, Black Uhurun, Eddie Grantin ja Toots and the Maytalsin levyt, ja äänitin ne nopeasti C-kaseteille + aloin saman tien laajentamaan omaa levykirjastoani Melody Makersilla, Gregory Isaacksilla, Yellowmanilla, Burning Spearilla, Dennis Brownilla jne. 

Olin tuossa kohtaa itse raitis, ellei rauhoittavia ja masennuslääkkeitä lasketa lukuun. Olin kiltti ja hyvätapainen nuorimies ja olin varma, että minusta vielä joskus tulee jotain.

Pelkäsin Helvettiin joutumista yli kaiken.

Olin syvästi Uskovainen. Kävin joka sunnuntai kirkossa, kuuluin Turun Maarian seurakuntanuoriin ja olin töissä Seurakuntien omistamassa leirikeskuksessa Kakskerrassa. Olin pidetty ja arvostettu työntekijä ja ylpeä siitä, että osasin työni hyvin. Leikitin, laulatin, ruokin, kävelytin, pidin aamu ja iltahartauksia, kuskasin pyörätuolilla, vaihdoin vaippoja, saunotin ym.
Työn kuva oli laaja, koska leiriläisinä oli vanhuksia, kehitysvammaisia, sokeita, kuuroja, alkoholisteja, rikollisia, MS-tautisia jne.

Minulta kyseltiin tuleeko minusta pappi vai diakoni.

Ei tullut kumpaakaan.

Ainoa paheeni oli röökinpoltto,
ja siitä tehtiin lähiympäristön toimesta niin iso numero, että vieläkin vituttaa muistella sitä ällöttävää kaksinaamaisuuden ja tekopyhyyden määrää. 

Avaan asiaa hieman.
-70-80 luku olivat tupakan suhteen jotain ihan muuta, kuin tämä nykypäivä. Valtaosa ympärilläni olleista ihmisistä tupakoi. Ala-asteen opettajamme poltti piippua luokassa samalla kuin opetti. Isoäitini luona, jossa olin lapsena hoidossa, leijui aina paksu tupakansavu. Samoin meillä kotona. Hissit, rappukäytävät, linja-autot, ihan kaikki mahdolliset paikat, olivat savusta sakeat, ja nyt sitten moraalisesti närkästyttiin kun
m i n u s t a tämän kaiken keskellä tuli nikotiiniriippuvainen!?

Vittu, miten naurettavaa se oli!
Mitä jos olisitte ennemminkin suojelleet lastanne siltä myrkkysaasteelta, jota minä opin pitämään kodin luonnollisena hengitysilmana? 
Jutulle olisi voinut nauraa, ellei asia olisi lopulta paisunut niin eeppisiin mittoihin, että lukuisten vaiherikkaitten käänteitten jälkeen minä lensin kadulle. Kuvitelkaa nyt!? 
Olen täysin varma, että moni siinä ympärillä kuvitteli minun väkisinkin tehneen jotain oikeasti hirveää ja kamalaa. Rikoksia, huumeita, väkivaltaa, olleen ainakin juoppo.

Tai jotain!?

Eihän ketään kohdeltaisi siten, kuin minua kohdeltiin, ilman syytä!? Pakko sen on olla joku saamaton narkkari roisto! Vai, mitä!?

Tämä hämärän kriminaalin maine on jossain piireissä muuten seurannut minua aina näihin päiviin, vaikka minulla ei ole yhtäkään rikostuomiota, enkä ikinä ole ollut edes putkassa!

Vaan, kun ei.
Tässä kohtaa totuus on tylsempi ja älyttömämpi kuin luulisi. Minä olin Uskovainen, nuori ja herkkä, vaikeista mielenterveysongelmista kärsinyt, ylikiltti poika joka lopulta sai hermoromahduksen kaikesta siitä jatkuvasta kyykyttämisestä ja huutamisesta. 

Siinä kaikki.

Kun olisinkin ollut joskus edes epäkohtelias. Saati haistattanut vitut. Sillä siihen minulla totisesti olisi riittänyt syitä - joihin en nyt tässä kohtaa paneudu sen syvemmin.
Mutta, ei. Kävin kaupassa, siivosin, tiskasin, kastelin kukat, vein roskat ja siinä sivussa hoidin ja kasvatin vielä pikkuveljenikin.
Jep, opin kaiken mahdollisen vauvan hoidosta kaksitoista vuotiaana. Maidon lämmitys, vaipan vaihdot, röyhtäytys ruuan jälkeen, nukuttaminen, ulkoiluttaminen. Ihan kaiken, ja kaikkea tätä säesti jatkuva haukkuminen ja rääkyminen siitä miten saamaton nahjus olen.

En koskaan avannut suutani. Aina olin, luoja ties mistä idioottimaisesta syystä, lojaali.
Muistan esim. vieläkin, miten eräskin pikkuvanha neropatti sukulainen toisteli aina tilaisuuden tullen, häijyyn sävyyn, minun olevan pilallehemmoteltu! Pilallehemmoteltu! 
Silti olin hiljaa.
Enkä minä puhua lapsena koskaan uskaltanutkaan.

Nielin kaiken raivoni yli kolmekymmentäviisi vuotiaaksi asti. Sitten en kestänyt oksentamatta enää, jokin minussa repesi. 

Näytelmät oli näytelty.

Röökistä kaikki lähti, ja vain ja ainoastaan röökistä oli kysymys koko ajan,
sekä ennen kaikkea siitä, että lähipiirissäni oli narsismiin päin kallellaan oleva - ihan pikkuisen suuruudenhullu -  ihminen jolle kerta kaikkiaan ei sanottu EI, tai ei hyvää seurannut - ja sen olin saanut kokea nahoissani monet kerrat.

Mittani oli kuitenkin tällä kertaa tullut täyteen.

Toki juttua yritettiin maustaa mm. väittämällä minun olevan laiska ja työhaluton, vaikka olin maanantaista perjantaihin ollut töissä yli vuoden mainitsemassani leirikeskuksessa.

Kukaan ei koskaan käynyt katsomassa mitä työtä tein siellä. Ikinä en ylipäätään yhden yhtä kivaa tai kannustavaa sanaa mistään tekemisistäni kuullut.

En koskaan.

En ollut ollut työtön p ä i v ä ä k ä ä n, ennen kuin työt sitten loppuivat Kakskerrassa ja minulla piti olla edessä armeijaan lähtö. 

Armeijaan menosta ei kuitenkaan koskaan tullut mitään.
Saatuani ensin lykkäystä kaksi vuotta, armeijan lääkäri ehdotti täyttä vapautusta palveluksesta, koska kävin kaksi kertaa viikossa terapiassa, söin psyykelääkkeitä, enkä selvästikään ollut missään mielessä kunnossa, enkä täysin terve. En olisi mitenkään selvinnyt armeijasta siinä kohtaa.

Itse en siis vapautusta koskaan hakenut.

Sen sijaan asuntoa hain senkin edestä, kunnes semmoisen terapeuttini avulla sitten Parkinkadulta löysinkin. Kyseessä oli vähän yli parinkymmenen neliön hellahuone vanhassa puutalossa, johon ei tullut lämmintä vettä. Suihkua ei ollut, ja vessa oli yhteisvessa käytävällä.
Talvella sisälämpötila saattoi laskea neljäänkintoista asteeseen, mutta minulle se oli kuin paratiisi.

Olin vapaa, eikä minun tarvinnut pelätä enää. 
Sain poltella röökini rauhassa.
Muutin keväällä -87. Olin juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta. 
Syksyllä sain elämäni ensimmäisen apurahan, julkaistuani omakustanteena pienen runovihkosen. Turun kulttuurilautakunta myönsi minulle 6000 sen aikaista markkaa uuden runokokoelman tekoon. 

Se oli minulle siihen aikaan valtava raha, ja saatoin katsoa luottavaisin mielin tulevaisuuteen.

Aloin tehdä laitosapulaisen sijaisuuksia eri päiväkodeissa.

Liityin Lounais-Suomen kirjailijoihin, ja aloin käydä erilaisissa tilaisuuksissa esiintymassä. Kirjastoissa, kirjakaupoissa, Förituvalla jne. Annoin joitakin haastatteluja lehtiin ja radioon. 

Nyt kun minua ei enää jatkuvasti jonkun toimesta painettu alas ja haukuttu, ei olisi epäilystäkään siitä, etteikö edessäni olisi hyvä ja menestyksekäs elämä.

Niin uskoin.

Tein työsuunnitelman tuleville vuosille. Laskujeni mukaan n. 5-10 vuoden sisällä löisin läpi ja menestyisin kunnolla. Minulla olisi oma talo, perhe, ehkä ajokortti ja autokin,

kunhan vain päänuppini pysyisi jatkossa kasassa edes jotenkin. 

Niin ei kuitenkaan käynyt.

Päinvastoin.
Lääkityksistä, mielenterveystoimistoista, työvoimatoimistosta, sossusta, Kela:sta, terveyskeskuksista, ensiavusta, ambulanssesista, lääkäreistä, omahoitajista, terapeuteista ja psykiatreista tuli minulle lopuksi elämää arkipäivää.