Varaston miehistä luikuri-Hönttösestä tulee minulle ajan kuluessa pakkomielle. Sen vinksahtaneesta lieron mielestä ei ota selvää. Hönttönen on pesunkestävä taivaanrannanmaalari ja sosiopaatti, varastaa, huijaa ja keplottelee sen minkä piereskelyiltään kerkiää.
Omasta mielestään Hönttönen on rakennusmies, oma firma ja kaikki.
- Ollut hiljaista sillä rintamalla viime vuodet, Hönttönen sanoo.
- Rakennuspuolella vai? minä kysyn.
- Niin.
- Ei uutisissa vain mitään sellaista ole väitetty.
Ajaudun parissa viikossa Hönttösen kanssa ilmiriitaan. Hönttönen pitää minua snobina, se luulee että minulla on takana pitkä jono opintoja ja vielä pidempi rivi naisia, vaikka tosi asiassa en ole hitusvinkulaa kolmeen vuoteen nähnytkään, ja ammattikoulusta selvisin läpi rimaa hipoen.
Sanon ääneen sen minkä joka jätkä tietää muutenkin. Meitä kohdellaan kuin neljävuotiaita lapsia, olemme paska duunissa, paska palkalla, kun nykymenon rattailta viemäritasolle tipahtaneille ei muutakaan kaupungin taholta ole keksitty. Ilman pitkän karenssin pelkoa tähän vittulaan ei ilmestyisi yhtenäkään aamuna kukaan.
Pissavaisen Aimo tiivistää asian kerran pukuhuoneessa hyvin, tämä on aikuisten ihmisten päivähoitoa.
Hönttösen kasvot punertuvat, se nostaa kovan metelin, minä en jumalauta rehellistä työtä ole hävennyt koskaan, seitsemänkymmentäluvulla olen viimeksi työvoimatoimistossa käynyt ja sossuun en mene vaikka kirveellä lärvätsaloon lyötäisiin!
Syntyy pitkä hiljaisuus. Hetkeen Hönttönen ei tiedä mitä tehdä, huomaa itsekin puhuneensa itsensä pussiin. Olen seisonut työvoimatoimiston aulassa Hönttösen kanssa samaan aikaan monet kerrat ja sossussa on tavattu kolmesti. Hönttönen painelee niska kuumottaen, lyödyn oloisena ulos röökille.
- Sitä paitsi minun sisko on kunnanvaltuutettu! Hönttönen huutaa vielä varaston oviaukon luota.
- Jaa, minä siihen.
- Kunnanvaltuutettu!
Olemme moniongelmaisia pitkäaikaistyöttömiä kaikki, yhtäkään miestä ei ole varastolle otettu ohi normaalibyrokratian. Jätän kysymättä Hönttöseltä, miten vitussa sinut on palkattu työllisyystukityöhön jos et ole kirjoilla työvoimatoimistossa, mahdotontahan se on.
Juttu jää kaivelemaan Hönttöstä enemmän kuin minua. Hönttöselle tulee siitä lukien iso tarve päteä, varsinkin asiakkaitten silmissä. Hönttönen esiintyy tulevat päivät esimiehen ottein kuin muiden, itseään idiootimpien, palkattuna kaitsijana. Pomojen kahvitellessa, Hönttönen hinnoittelee tavaroita, jakelee käskyjä muille äijille ja plaraa kirjanpitoa, kuin siitä jotakin ymmärtäisi.
Muut ukot nauravat selän takana Hönttöselle, edessä päin eivät uskalla sanoa mitään. Odottavat jotakin elettä minulta. Heti kun minun silmä välttää, menevät nuoleskelmaan Hönttöstä, sanoitpa osuvasti, peijakas sentään. Hönttösen mentyä kuselle, kiirehtivät minun luo säälittelemään Hönttöstä, ohhoh, jo on kumma hemmo, todellisuudentajun kadottanut piruparka.
Pissavaisen Aimo ei tiedä mille puolelle asettua, kiertää kuten tavallista omaa kehäänsä ympäri kirjahyllyjä, toivoo että kukaan vain ei kiinnitä häneen mitään huomiota. Sitten se tulee minun viereen istumaan.
Päivä on pian pulkassa. Työaikaa jäljellä vajaa tunti. Otan seuraavana aamuna lopputilin, minulle on tarjolla parempi ura muualla. Pääsen Pellikaisen Väinön maatilalle apupojaksi.
Aimo on torkahtaa sohvalle, hätkähtää sitten yhtäkkiä ja sanoo, laitatko Daniel radion ääntä suuremmalle, Olavi Virta laulaa Täysikuu, se on minun mummin lempikappale.
* * *
Tarinamaanantain aihe on Täysikuu.
Kommentit