Seikkailu voi alkaa.

Nirskuva pöytä on katettu. Mukana on viittä erilaista makkaraa. Hevosmakkaraa, mustaa makkaraa, HK:n sinistä, venäläistä meetvurstia, kaksi pötköä lauantaita. Kolmea mannaa sillilaatua, itse tehtyä, Vestaa, Abbaa. Kuutta eri leipälaatua. Näkkileipää, ruista, setsuuria, ranskanleipää, grahamsämpylöitä, alppileipää.

Lihaksi valitsimme kotoisasti kyljyksiä makeissa marinadeissa. Olemme Ekin kanssa pikemminkin makean, kuin kitkerän tai kovin väkevän maun kannattajia. Kyljyksien lisäksi mukana on mandariinista kananrintaa, kebakkoja, soijalihamureketta, uunikypsennettyä vasikkaa ja valkosipulilammasta.

Soossivalikoimamme ei onnistunut aivan täysin. Muistin kyllä punaviinikastikkeen, valkoviinikastikkeen, currykastikkeen, viherpippurikastikkeen, lihaliemikastikkeen, keveän valkopippurisen sipulikastikkeen ja kermakastikkeen. Mutta lähtökiireessä unohdin sitruunapippurin kotiin, ja näin joudumme kalojen maustamisen suhteen olemaan tarkkana. Meillä on kyllä lohen, nieriän, siian, kuhan, silakan, ja muikkujen kyytipojaksi sitruunaa joten aivan hukassa emme sitruunapippuritta sentään ole. Varsinkin kun maustevarastomme käsittää tavallisten valkopippurin, viherpippurin ja mustanpippurin lisäksi, neljää erilaista sipulia, tilliä, muskottia, cayennenpippuria, paprikaa, laakerinlehtiä, meiramia, basilikaa, konjakkia jne.

Aurinkoisiksi vitamiinipommeiksi, otimme mukaan kotoisasti appelsiineja, grannyomenoita, meloneja, päärynöitä ja kiwejä.

Vihanneksia on turha kaikkia luetella, mutta kukapa lähtisi ilman porkkanoita, salaatteja, lanttuja, avomaan kurkkuja, selleriä, nauriita, punajuuria tai palsternakkaa mihinkään?

Jo reissua suunnitellessa päätimme jättää jälkiruuan suhteen kaiken avoimeksi. Mahdollisuudet ovat moninaiset. Toimimme ns. fiilispohjalta. Peruslähtökohdaksi otimme, että suklaamoussea, voivaniljakiisseliä, uunijäätelöä, konjakissa liekitettyjä banaaneja, bostonkakkua, appelsiinileivoksia, ja mansikkajäädykettä syömme joka tapauksessa. Mutta kaikki muu saa tulla spontaanisti siten kuin on tullakseen. Erkin arsenaali on näissä asioissa rajaton, kuten minunkin. Rakastamme ruokaa, ja ruuanlaittoa.

Juomat ovat seuraavat: raikasta lapin purovettä, kahvia, jaffaa, vichyä, kulutusmaitoa, neljä litraa kermaa, vihreää teetä, Ballantinesia, Chevas regalia, Renaultia, Dom Perignonnia, puna- ja valkoviinejä ( otimme mukaan kahtatoista erilaista laatumerkkiä joita on turha listata tähän ), sherryä, Finlandia-vodkaa, Curacaoa, liköörejä sekä neljä koppaa kaljaa.

Entä tunnelmatekijät? Ruokamatkoilla on tärkeää että valaistus, värit, tuoksut ja viihde on hoidettu asiaan kuuluvalla tavalla. Jo pelkkä väärin säädetty ilmastointi voi pilata kaiken. Tämän tietää jokainen nuhruisilla autolautoilla käynyt.

Viihteeksi valitsimme keskinäisen sanailun, vitsit, arvoitukset, kaskut, jutunkerronnan ja pelikortit. Valaistukseksi otimme mukaan seitsemää eri sarjaa olevia tuoksukynttilöitä, ja ison pussillisen tavallisia punaisia tuikkuja.

Verhoista ja vuodevaatteista kävimme pitkän ja kiivaan kädenväännön. Itse olin sitä mieltä että ikkunan himmentimiä ei ole syytä ottaa mukaan lainkaan, näkyyhän kahdesta erillisestä pienestä räppänästämme suloinen ja hersyvä tunturimaisema, parhaan kaavan sattuessa kohdalle päälle revontulet. Jästipää Erkki oli tässä asiassa kuitenkin tinkimätön. Violetit ja purppuraiset satiiniverhot otettiin kuin otettiinkin mukaan, jos ei muuta niin  varmuuden vuoksi, Erkki sanoi, ja siinä hän oli, myönnettäköön aivan oikeassa. Miksi riskeerata mitään? Voihan verhot aina jättää ripustamatta.

Yhteisestä sopimuksesta mukaan tulivat sirkuspellenvärikkäät pussilakanat, höyhentyynyt, aamutakit, piiput ja tohvelit. Niiden vuoksi ei myyty eikä ostettu mitään.

- Pääasia, että vatsa ei mene umpeen, Erkki huomauttaa.

- Tai trumpettiripulille, minä sanon.

Lääkkeet? Levolac kuuluu jokaisen syömärin peruslääkevarastoon, samoin kuin reseptein apteekista saatavat peräpuikot, närästyskapselit ja burana. Huom! korostettakoon isolla kursiivilla seuraavaa: jotakin aivan keskeistä on ruokamatkan suunnitteluvaiheessa mennyt vikaan jos ummetuslääkkeet tai närästystabletit on otettava ensimmäisinä tunteina, tai edes päivinä käyttöön. Hyvin toimiva pierukanava on suursyömärin tärkein kulta-aarre, jota tulee hoitaa kellosepän ottein.

Kello 11.00, Erkin tarjoiltua tervetuliaismaljat ja alkusnapsit, alamme syödä. Alkuruuaksi valitsemme gulashin ja patonkia. Kiirettä ei ole. Ikkunasta paistaa aurinko kristallihileinä sisään, sen silmänräpäyksellisen ajan jonka tähän vuodenaikaan paistaa, Verannalle pöllähtää aivan suloinen tipulintu pöyhimään itseään ja siipiään levittelemään. Päätämme heti että täytämme lintulaudan makupaloilla, jahka olemme leikanneet omille lautasillemme isot siivut kylältä mukaan saatua väkevää poronlihaa. Meillä on mistä ottaa ja jakaa.

Päivä etenee kuin yön muhinut mummon vadelmapannukakku ruokatorvessa. Kilistelemme laseja ja pidämme rohkeita maljapuheita naisista, rakastamisesta ja veljeydestä. Ihmettelemme leppoisasti naureskellen elämän hersyvää suloa ja ihanuutta. Korkkaamme neljännet kupariset oluet, samalla laulaen Rakovalkealla, josta jatkamme taukoa pitämättä Reppuun ja reissumieheen. Olemme molemmat innokkaita VPK:n kuoromiehiä ja suuria Helismaan, Rautavaaran, Pakarisen ja Reijo Taipaleen ihailijoita.

- Eläköön Suomi ja Suomen luonto! minä huudan.

Olemme Erkin kanssa patikoineet, kajakeilla soudelleet tai pyöräilleet Suomen kaikki erämaa seudut läpi kymmenet kerrat.

Syvempää, herkempää tunnelmaa ei voisi olla missään, kuin on juuri nyt siinä, keskellä kämppäämme, ensimmäisten hunajaisten oluitten luisteltua kannonkuivista nieluistamme alas, kun kotoinen takkatuli rätisee, ja ritkuu, suolakurkut nihkuttavat sieraimiamme, ja siianmäti soutelee kitalaessa ja ikenien salaisimmissakin sopukoissa ah! niin pehmeästi ja maukkaasti.

Tarjoilemme välipaloja toinen toisillemme. Erkki laittaa minulle katkarapuvoileivän jossa on pieni ripsaus tilliä, mutta ei liiaksi. Minä syötän Erkille mustan limpun kera, itse graavaamaani valkoviinilohta jonka reseptiä en kaikkien yhteisten ystävyytemme vuosien jälkeenkään ole suostunut koskaan paljastamaan, Erkin jankutteluista huolimatta.

- Tiedäthän sinä että kaiken ruuan valmistuksen a ja o on tuntuma ja nuorjan tytön pyllynpehmeän käden lämpö, minä sanon, ja Erkki alkaa hohottaa niin että sillä menee paakkelssia väärään kurkkuun.

Pääruokaan pääsemme kiinni kello 13.00. Kaksi tuntia on vierähtänyt kuin pääskyn lennolla. Molemmilla alkaa olla nälkä. Juustoiset valkosipuliperunat olkaatte hyvä, Erkki sanoo ja panee minut pähkinäisesti valitsemaan molempien puolesta, mitä kyytipojaksi. Wienerleike olisi rahvaanomaista tässä tilanteessa, arkiruokaa, joten otan tutun turvallisen, mutta juhlallisen ja mehukkaan pippuripihvin punaviinikastikkeella.

Sitä ennen luen lyhyen otteen kaupungista mukaan ottamastani Pentti Haanpään kirjasta Muistiinmerkintöjä vuosilta 1925-1939.

Jos herrat ja opettajat haluavat vaikuttaa siihen suuntaan, että lapsia synnytetään ja että niistä kunnon kaluja tulee, niin on muona ensimmäinen pykälä johon on käsiksi käytävä. 

Jämptiä sanaa, Eki sanoo. Sitten aloitamme elonkorjuun. Käymme sapuskan kimppuun kuin ketunpojat. Pöytä on tarpeeksi iso. Mahtuivat siihen keskeisimmät asiat. Kaksi kynttilää, keltainen pöytäliina, astiat, pääruoka, leivät, voi, maitoa, viiniä, olutta, suolaa, servietit.

Aika lähtee vohvelin pehmeään lentoon. Nauramme, syömme, juomme. Välillä olemme pitkään sakastin vaiti. Emme tahdo menettää käsillä olevista hetkistä, tuoksuista, äänistä, murustakaan. Aistimme terävöityvät yliluonnolliseen, sokerin kiihottamaan tilaan, kuin nuorina karvattomina silkkikasvoisina poikina.

- Tämä on fantastista! Fantastista! Erkki huutaa parta kastikkeisena.

Olen näkevinäni että sille on tarttunut rieskan paloja hiuksiin mutta en huomauta mitään, sillä mikään ei saa nyt pilata tunnelmaa.

Sitten lörpöttelemme taas vuolaasti niitä näitä, emmekä huomaakaan kun kello tulee 15.00, ja onkin jo yhtäkkiä iltapäiväkahvin aika.

- Huh-huh, minä sanon ja pyyhin porsashikeä otsalta kämmenselkään.

- Rientääpä aika, rientääpä aika kuin puberteettinen kiimainen metso soitimella, Erkki sanoo pöytäastioita muhkuraiseen muovisaaviin korjaillessaan.

Kahvivesi kiehuu kepin päässä takkatulen yllä, ja hyvä niin, sillä meillä on neljä isoa Heinätalon emännän mustikkamunkkia odottamassa pöydällä nälkäisiä ottajiaan.

- Renault? Erkki katsoo kysyvästi minua.

Minä niksautan hyväksyvästi päätäni. Lisään nopeasti etusormi pystyssä perään,  ja Lapinkulta.

Pullonkorkki sihahtaa metsämansikan vienosti kuin savusaunan kiuas. Sytytämme sikarit ja hyräilemme mietteliäinä jotakin vanhaa letkeää rallia. Kumpikaan ei muista laulun sanoja, mutta ei niitä kumpikaan kaipaakaan.

Ikkunasta näkyy temppelin tyynni erämaa.

                         *          *          *

Ja niin edelleen. Äijätarina. Tai jotain sen suuntaista. Ei ominta itseäni. Täysin keksitty. Joskus vuosi sitten, nälkäisenä ja janoisena, kirjoitettu. Yritin hioa siitä moneen kertaan jotain, mutta tuommoiseksi se jäi.

Kuunnellut Jouluradiota. Hiljentynyt. Huomenna psykiatrille. Tutustumiskäynti. Saa nähdä, mikä odottaa.