... viima oli kun kävin uusimassa reseptejä + kaupassa. Kävelin reissun edestakaisin, ja kotimatkalla alkoi voimat loppua, kun tuuli päin pläsiä ja reppu oli aika painava. Menin heti lämpimään suinkuun, kun pääsin sisälle. Kädet ja jalat oli melko jäässä, vaikka puin hyvin vaatetta päälle. Äiti kirjoittanut, että mamman harhat on entisellään, eikä ole mitään syytä uskoa että hän palaisi enää normaalien kirjoihin sieltä jostakin, missä sitten henkisesti lieneekään.

Surutyön aloittaminen vaikeaa, kun kaikki on käynyt kovin nopeasti. Vielä joulukuun alussa mamma oli aivan skarppi ja normaali päästään, ainoastaan liikuntakyky oli parin vuoden sisällä heikentynyt rajusti. Tiedän kyllä, että rakas ihminen on tavallaan lopullisesti menetetty, sellaisena kuin me muut hänet tunsimme. Mutta on eri asia tietää jotakin, kuin todella sisäistää ja ymmärtää se. Annettava ajan kulua. Itkettävä monet itkut. 

Rakastan isoäitiäni kovasti. Hän on ollut minulle Liisan lisäksi rakkain ihminen tässä maailmassa. Isoäiti oli ainoa joka uskoi minuun silloinkin kun nuorena olin melkein kymmenen vuotta aivan deekiksellä ja psykoosissa, enkä enää erottanut harhoja todesta. Olin sairaalassa ja ensiavussa monet kerrat, ihme kun olen edes elossa. Nyt osat ovat vaihtuneet, enkä osaa toistaiseksi sisäistää sitä oikein millään.