410082.jpg

410092.jpg

Liian viisas kone minulla. Ilmoittelee jatkuvasti joka asiasta ja kysyy tätä, sitä ja tuota, palomuuri varsinkin. En pysy perässä. Nytkin jotkin päivitykset asentamatta.

Viime yönä taas uni jossa pystyin edelleen juoksemaan. Näen vastaavia unia tämän tästä. Muistan vieläkin viimeiset juoksumatkat viiden vuoden takaa. Kroppa oli jo sanoutunut irti kaikesta yhteistyöstä, hyvä kun käveleminen kunnolla onnistui, mutta yritin ja yritin vielä silti. Tavallisimmin pääsin heikotuksesta hoippuen, sydän paukkuen juuri ja juuri pellon laitaan siihen kohtaan josta vielä paria vuotta aiemmin varsinainen kahdentoistakilometrin aamulenkki oli vasta alkanut. Aamu aamun perään palasin huonovointisempana ja huonovointisempana kotiin. Takaraivoa vihloi, henki salpautui ja kaikki paikat kramppasi. Kuvotti ja väsytti. Tiesin kyllä että touhu oli minun osalta ohi mutta kieltäydyin jääräpäisesti uskomasta sitä todeksi. Kuumeilin aika usein, paino nousi ja lihakset veltostuivat vaikka mitä olisin tehnyt. Jouduin milloin mistäkin syystä terveyskeskukseen tai sairaalaan. Viimeinen juoksutapahtuma johon osallistuin oli Ilmaristen 10 km:n ympärijuoksu 2002. Tiesin jo tapahtumaan mennessäni, että maaliin pääseminen tulee olemaan kortilla. Mikään osa ruumiissa ei vaikuttanut tutulta. En tuntenut itseäni. Tavakseni oli jo jokin aika aiemmin tullut sanoa L:lle että minua tuijottaa peilistä vieraan ihmisen kasvot. Lämmittelin ennen lähtölaukausta kuten ennenkin, yritin näytellä L:lle ja veljelleni että kaikki on OK, vaikka tosi asiassa olin pyörtyä jo ennen lähtöä. Päivä oli sunnuntai. Ensimmäisistä kilometreistä selvisin jotenkuten, ja vielä sen jälkeisistäkin, mutta juoksun loppuosasta minulla ei enää ole selkeitä muistikuvia. Lönkötin eteenpäin pelkän sisun ja vanhan tottumuksen voimalla. Aivan viimeisenä en tullut maaliin, mutta aika oli yhtä huono kuin kuutta vuotta aiemmin hölkkäharrastuksen aloittaessani. Keuhkojen hapenottokyvystä oli turha edes puhua, siitä oli jäljellä korkeintaan kolmaosa siitä mitä parhaina päivinä. Seuraavana perjantaina olin niin huonossa kunnossa että en enää pystynyt kipuamaan rappuja pitkin toiseen kerrokseen. Mieli pirstaloitui pahemmin ja pahemmin, samassa suhteessa kuin fysiikkakin. Luultavasti noihin aikoihin psoriasis alkoi iskeä minulla vähissä erin ihon lisäksi niveliin.

Sataa lunta ja vähän harmaatakin on, mutta lähden kuvaamaan myöhemmin päivällä silti. Hiihtävät Sapporossa viittätoista kilometriä paraikaa, täytyy katsoa ainakin loppuratkaisut.