Vuokraemäntä sanoo vuokrasopimukseni irti.

Perikunta on päättänyt lyödä rahoiksi kahdenkymmenenviiden neliön hellahuoneella jossa ei ole suihkua, eikä sisävessaa. Lämmintä vettä ei tule. Sitä on keitettävä itse.

Umpikuja tulee joka paikassa vastaan. En saa kontaktia keneenkään. Jokaisella riittää huolia. Kenelläkään ei ole aikaa. Vaihtoehdot on vähissä. Niitä ei ole. Muutan Ylioppilaskylään naisystäväni kanssa. Vatsaa kouristaa. Voin haistaa, ja maistaa kaiken entisen vieläkin. Jotakin ällöttävää, kitkerää, limaista nousee tämän tästä pintaan. Joka puolelta.

Minulle luennoidaan. Uudelleen ja uudelleen saan kuulla, miten vaikeaa kaikilla on. Kyllästyksiin asti.

Kaikilla. Minun vuokseni. Tai koulupaineiden. Tai kiireiden. Tai viinan. Tai rahapulan. Tai oman miehensä, tai vaimonsa. Tai ylipäätään siksi, kun ovat joutuneet tähän kuppaiseen maailmaan syntymään.

P on ainoa joka kuuntelee minua.

Muutokuorma painaa. Voimat on loppua väkisinkin. Kävelen pitkin Kirkkotietä kassit käsissäni. Teen viisitoista reissua jalkaisin Parkinkadun, ja Ylioppilaskylän väliä. Tavaroita ei ole paljoa. Melkein kaikki irtaimisto on rahapulan vuoksi myyty. Olen tehnyt laitosapulaisen sijaisuuksia päiväkodeissa, toiminut kotiavustajana, poiminut mansikkaa ja kerännyt purjoa, mutta tilit on niin pieniä, että vuokran, sähkön, kirjojeni painokulut ja ruokalaskut maksettuani olen kuukausi kuukauden perään persauki.

Taannun paineen alla neljä vuotiaan tasolle. Yhä useammin huomaan katselevani televisiosta lasten ohjelmia, ja kuuntelevani lapsille tarkoitettua musiikkia.

Pinnistelen terapiassa vielä jonkin aikaa, saamatta siitä mitään irti. Terapeuttini kysyy, eivätkö muut sitten osallistu mihinkään?

Pudistan päätäni.

Ei mihinkään? terapeuttini vaatii minua katsekontaktiin.

Ei kukaan?

Terapeuttini kutsuu minut esiintymään Nuorisoaseman ja kaupungin järjestämiin juhliin. Nuorisoasema täyttää vuosia. En muista paljonko. Minulle luvataan maksaa kaksi ja puolisataa markkaa. Auttaa sekin jotain pahimpaan hätään, terapeuttini sanoo.  Lausun runoja, ja sanon sanan tai kaksi. Minun lisäkseni paikalla on kitaraa soittava tyttö. Tyttö laulaa jonkin laulun. Emme puhu toisillemme mitään. Ruokatarjoilu on hyvää, luxusta minulle.

Seuraavana päivänä Nuorisoaseman nuori lääkäriharjoittelija kieltäytyy uusimasta rauhoittavaa reseptiäni.

Sinulla on libriumin vieroitusoireita, lääkäri sanoo kasvot jähmeinä, kahden minuutin keskustelun jälkeen.

Lääkäri ei ole tutustunut papereihini lainkaan. Resepti on yli vuoden vanha. Koko tuona aikana en ole ottanut tablettiakaan, ja sitä aiemminkin maltillisesti. Terapeuttini ei ole informoinut lääkäriä mitenkään.

Oletko ostanut katukaupasta jotain? lääkäri kysyy.

Katson lääkäriä raivoissani, mutta nielen nöyryytyksen kuin piesty lammas.

Mumisen vastaukseksi jotain epämääräistä. Olen pillahtaa itkuun. Joka hetki tiedostan olevani menossa pois raiteltani. Ohimoani porataan asfalttiporalla. Pitkin sisuksiani vilistää karvaisia otuksia. Olen kuristua. Alan ymmärtää niitä jotka heittäytyvät pelotta päin kuolemaa.

Mitä jos tulet ensi viikolla uudestaan. Räätälöidään sinulle jotain, lääkäri sanoo mairean paskantärkeänä.

Nostan vasemman käteni ylös, ja näytän sormusta. Seuraavalla viikolla olen häämatkalla. Lääkäri vilkaisee hoitajaa ohimennen. Ymmärtää erehtyneensä, ehkä.

Sekö sinua ahdistaa? avioituminen? lääkäri yrittää.

Nousen ylös. En vastaa. Jotakin on läikähtänyt pysyvästi yli. Jos kyseessä olisi elokuva, alkaisin nauraa hullun naurua.

Hoidon piiriin palaan takaisin vuosia myöhemmin.