...nyt aivan selkeästi. Jouduin joulunpyhinä ottamaan normaalia pienempiä annoksia Ketipinoria syystä että betasalpaajasta huolimatta se yhdessä raskaitten jouluruokien kanssa pani sydämen liian koville. Kun siihen päälle sain vielä lahjaksi älypuhelimen, jollaista ikinä en kuvitellut omistavani, manian ainekset oli valmiina. Varsinkin kun päälle tuli vielä tuo Kuvitaren lopettaminen + isoäitini vajoaminen jonnekin alzheimerin syövereihin. Niinpä meillä nyt on kuusi litraa maitoa, kymmenen litraa erilaisia mehuja, yhdeksän kilon kinkku ( vaimoni on huom! kasvissyöjä, ja vieraita meillä ei käynyt ), kymmenen purkkia erilaisia säilykkeitä, toistakymmentä kiloa perunaa ( joista osa onneksi syöty ) ym. ym.  ja ylipäätään jääkaappi ja pakastin täynnä kaikenlaista mahdollista ruokaa ja herkkuja, joista iso osa jouduttiin siirtämään tilanpuutteen vuoksi tiskipöydälle ja parvekkeelle. Liisa yritti rauhoittaa hamstrausvimmaani ja puhua järkeä kaikin keinoin, mutta toivotontahan se oli. Tästä seuraava askel lienee oman traktorin tai panssarivaunun osto. Luojan kiitos, en mitään varsinaisesti typerää ole vielä tehnyt, mutta ongelman muodostaa se että syksyn rauhallisempana aikana pystyin säästämään melko hyvän summan, varsinkin kun peleistä olen nyt kuukauden sisään voittanut tonnin.

Mutta tuo isoäidin juttu on tämän kaiken keskellä kuitenkin kamalin asia. Liitän tähän pari viikkoa sitten Mielentaide ry:n päiväkirjaani postaaman päivityksen, jolloin kaikki isoäitini osalta alkoi:

Se siitä sitten. Isoäiti sekosi viikonloppuna. Kuten olen kertonut isoäidillä on pelannut järki hyvin aina näihin päiviin, vaikka on 93-vuotias. En koskaan ajatellut, että kun aivot lakkaa pelaamasta, ne sitten voivat lakata pelaamasta kerralla. Perjantai iltana äiti oli soittanut hätänumeroon kun isoäiti oli alkanut puhua sekavia ja käyttäytynyt omituisesti, ja isoäiti oli kärrätty ambulanssilla ensiapuun. Pitivät häntä siellä yön yli, mutta panivat seuraavana päivänä pihalle, äidille soittamatta, koska isoäiti oli tiennyt mikä vuosi on ja kuka on Suomen Presidentti. Se, että isoäiti ei ollut tiennyt mikä päivä on, tai onko aamu vai ilta, ei ollut painanut vaakakupissa ilmeisesti mitään. 
Soitin isoäidille eilen illalla, ja tilanne oli edelleen sama, tai mahdollisesti jopa pahempi. Vakuutin, että on ilta eikä aamu, ja isoäiti paukautti siihen että siinä tapauksessa ei tiedä S:aan ( äitini ) onko aamu vai ilta ja S:n on soitettava asiasta Markolle. Jätin sanomatta isoäidille, että hän kylläkin puhuu kanssani paraikaa eikä Markolle soittaminen ole siis tarpeellista. Hetken päästä isoäiti kysyi, tulenko nyt heti sinne. Minä sanoin, että en minä nyt illalla myöhään Naantalista Turkuun lähde, mutta se oli turha lause, kun isoäidin mielestä edelleen oli aamu, vaikka olin korjannut asian jo viiteen kertaan. 
En kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miten olivat sairaalasta päästäneet tällaisen höyrypäisen vanhuksen yksin kotiin kenellekään omaisista ilmoittamatta? Isoäidin liikuntakyky on olematon, olivat roudanneet ambulanssilla hänet kotiin ja paiskanneet ilmeisesti ulko-oven perässään kiinni, sen kummemmin asiaa murehtimatta. Soitin äidille, että nyt on piru irti. Jos mamma oikeasti luulee, että on aamu, siinä tapauksessa hän ottaa myöskin aamulääkkeet uudelleen. Joukossa on mm. insuliinia. Äiti sanoi, että sinne on kuulemma menossa hoitaja, eiköhän hän sen verran näe että hoitaa mamman takaisin sairaalaan. Vaan ei ollut nähnyt, vaikka äiti oli soittanut hoitajalle että lukkojen taakse isoäiti on saatava. Häneltä jää normaalistikin esim. sähköhella päälle, saati nyt. Muista vaaratekijöistä puhumattakaan. 
Isä ja äiti menevät isoäidin luo tänään. Äiti oli soitellut nytkin aamulla joka paikkaan saadakseen isoäidille apua, vaan eipä sitä mistään löydy. Äiti sanoi, että jos ei muu auta hän menee mamman luo vaikka asumaan kunnes jotain järjestyy.
Aika painajaismaista tämä on. Kamalaa puhua umpitutulle ihmiselle puhelimessa, joka ei kuitenkaan ole enää ollenkaan tuttu. Näin mamman viimeksi vähän yli viikko sitten, ja kaikki oli nupin puolesta hyvin. Mietin koko aamun, oliko eilinen tottakaan. Isoäiti kyllä tunnisti minut, mutta ei pystynyt ottamaan mitään järkevää informaatiota vastaan. Kaikki mitä sanoin, unohtui samalla sekunnilla. 
Kun avasin tietokoneen äidiltä oli tullut sähköpostia, kirjoitti että asiat ovat nyt juuri niin huonosti kuin minäkin ne näen ja oli melkein paniikissa. Äiti oli soittanut isoäidille, hoitajille ja lääkäreille useaan kertaan, ja oli matkalla sinne.

Ja tuo edellä kerrottu oli isoäidin terveyden romahtamisen osalta vasta kaiken alku. En jaksa nyt kertoa, mitä kaikkea sen jälkeen on tapahtunut.