Huomenna onneksi psykiatrille. Tosi vaikeaa ollut liikkuminen. Otettava piikkejä pitkästä aikaa, ellei kivut ja krampit lähiaikoina helpotu. Juuri yhtään en ole voinut ulkoilla. Saan vielä veritulpan tällä menolla. Aamulla läksin saattamaan Liisaa pysäkille, puolessa välissä matkaa jouduin kääntymään takaisin. Pukeminen ja riisuminen hankalaa, eikä ruuan valmistamisestakaan oikein mitään tule. Sormet tönköt, vaikea kuoria perunoita, sipulia, tai raastaa porkkanaa, lipsahtelevat käsistä lattialle josta en saa niitä poimittua, ainakaan jos kierivät pöydän alle.

Arvaan jo mitä huomenna tapahtuu. Triptylin annostusta lisätään taas.

Mieli? Juuri nyt kulissien takana tapahtuu enemmän asioita, ihania, rakentavia asioita, kuin haluan ajatella. En voi selittää tarkemmin, en tänään, nyt. Tarvitsen aikaa, paljon aikaa. Menestyminen pelottaa minua, en ole tottunut onnistumaan, olemaan onnellinen.

Olen tottunut olemaan kännissä. Olen tottunut pelaamaan kaikki rahani. Olen tottunut pilaamaan kaiken, häpäisemään itseni, rypemään kaulaa myöten katuojassa, epäonnistumaan, siinä minä olen kaikkein parhaimmillani.

Minun täytyy sallia itselleni tämänkin uhalla asioita, tunteita, iloa, vihaa, riemua, onnea, minun täytyy, täytyy.