8FA71452-0B7C-44EB-96B5-0A88D7BEECB9.jpg

...kaiken yllä. Ei viha.

Suru.

Mitä tuhlausta kaikki joskus voi olla. Riitoja ei voiteta.
Lopussa katsotaan kuin nyrkkeilykehässä kenen vammat on suurimmat - tai pienimmät.

Ala-asteelta saakka kannoin koulusta kotiin lappuja, että poika ei syö ja on roimasti alipainoinen.

Päädyin isoäitini holhottavaksi vuosikausiksi, ja se ei todellakaan ollut mitään herkkua. Kaukana siitä. Mutta oli sekin jotain, kun en enää joutunut näkemään nälkää ja sain kunnon vaatteita päälleni. Talvipakkasilla se oli iso asia.

Aikuiseksi kasvamiselle isoäitini oli kuitenkin nöyryyttävä ja iso este. Voisin kirjoittaa siitä vaikka viikko tolkulla. Vapauduin niistä kahleista oikeastaan vasta nelikymppisenä, isoäitini asteittain menetettyä lopunkin järkensä. 

Merkkejä huonosta mielenterveydestä oli näkyvissä aina, mutta mentyäni Liisan kanssa yhteen yli kaksikymmentä vuotta sitten, isoäitini jotenkin asteittain luovutti, kunnes sitten lopulta kokonaan hajosi ja joutui jonkinlaiseen saattohoidon ja vanhainkodin välimuotoon elämänsä loppu vuosiksi.
En vieläkään tiedä tunnistiko hän minua aina ollenkaan käydessäni siellä, sillä joka kerta mennessäni isoäitini oli korostetun ystävällinen.
Sellainen ei ollut häneltä ihan normaalia.
Isoäitini oli pohjimmiltaan pirun häijy ja pahansisuinen sille päälle sattuessaan.

Mutta mikään elukka tai narsistinen psykopaatti hän ei ollut.
Nähdessään nälkäisen ihmisen, hän ruokki tämän. Jos satoi, tai oli kova pakkanen, hän pyysi nukkumaan luokseen. Isoäidilläni oli pohjimmaltaan iso ja rakastava sydän, mutta hänen mielensä oli rikkoutunut jossain vaiheessa pahoin - siinä missä minunkin.

Ei siis sinänsä ollut ihme, että liittouduimme pitkäksi aikaa yhteen. Päinvastoin, niissä olosuhteissa se oli molemmille viisainta, ja ainoa mahdollisuuskin.

Mutta tiesin koko ajan, että mitään loppuelämän kestävää suhdetta siitä ei tulisi.
Isoäitini alkoi vuosien myötä nimittäin yhä enemmän selkeästi kuvitella jotain sellaista.
Ei sitä pidemmän päälle ketään enää nurkkiinsa kaipaakaan, hän toisteli. Sitä tottuu olemaan yksin.

Katsoin monesti häntä tyhjin silmin kuin seinähullua.

Vihasin yksinoloa.

Enemmän kuin mitään kaipasin yksinäisinä öinä ihoa ja kumppania, ja tulisin tekemään kaikkeni, että löytäisin rakkautta. 

Olin avioeron 26-vuotiaana kokenut mies.
Pitkään aikaan en tiennyt mitä hain, miestä vai naista.
 Rakkautta ja hyväksyntää joka tapauksessa, hellyyttä ja suudelmia. Himoa.

Seksuaalinen identiteettini oli tuossa kohtaa harmaata aluetta, mutta se ei ollut minulle mikään ongelma. Minussa oli voimakas naisellinen puoli.
Jos asiasta joku kysyi, sanoin olevani biseksuaali, mutta nimike ei ollut minulle tärkeä.
Kyllä minun puolesta minua sai sanoa täydeksi homoksikin. Aivan se, ja sama. Mutta homoksi kutsuminen oli siinä mielessä hoopoa, että minulla oli ollut kumppaneina lukuisia naisia.

Niin tai näin, olin hyvin aktiivinen ja avoin kaikelle, vaikka tutut juoppokaverit muuta luulivat. En halunnut puhua heille elämäni eroottisesta puolesta mitään. 

Tunsin tuohon aikaan nimittäin liudan kovia ääriheteroita panomiehiä, jotka olivat siitä erikoisia panomiehiä, että en koskaan nähnyt heidän porukoissaan yhtäkään naista.
Porukan suurisuisin oli naurettavin pelle kaikista. Lapsuudenkaverini. Tiesin tasan tarkkaan, että hänen koko elämän ajan nussimiset oli kahdella, tai korkeintaan kolmella, sormella laskettavissa, mutta jutut oli kaikkein leveimmät  ja rivoimmat.
En voinut ymmärtää, miten se älytön näytelmä meni kenellekään siinä porukassa läpi!?
Kaveri oli koulukiusattu jos kuka, ei uimahallin saunassa kehdannut edes uimahousuja riisua!
 Mutta, ai jukra, kun kännipäissään myöhempinä vuosina hemmo oli kova ja retee jätkä! Omasta mielestään hän oli huumorimiehiä, mutta jos hän olisi ollut tarkkaavaisempi, hän olisi kyllä huomannut, että ketään älykästä tai fiksua ihmistä ei naurattanut.

Räkäkännisiltä perseennuolijoilta oli kyllä happi tekonaurusta loppua. 

Kiima ja puute tekee pahimmillaan ihmisen raivohulluksi. 
Oli surullista seurata, miten herkästä nuoresta punastelevasta pojasta tuli vanhemmiten täysi ääliö ja idiootti - ainakin mitä naisiin tuli. 

Minua ei seksuaalisessa mielessä siinä sakissa laskettu miksikään, vaikka olin porukassa ainoa joka oli ollut naimisissa ja elänyt naisen kanssa kuusi vuotta.

Seuraavat kymmenen vuotta olin enimmäkseen yksin ja alkoholisoiduin. Oli minulla monia suhteita, mutta ei mitään tärkeitä. Pisin kesti puolisen vuotta. 
Jos minulla jotain pidikkeitä juomisen suhteen oli ollut aiemmin, niin nyt ne repesivät täysin.

Avioeroon viinalla ei ollut osuutta. En juonut paljoakaan ensimmäisen avioliittoni aikana.
Tein kaikkeni saadakseni homman toimimaan, mutta se oli niin vitun toivotonta kuin olla ja voi. 

En halua muistella sitä. Kumppanillani oli paljon ongelmia.

Tulevat vuodet laitoin senssi-ilmoituksia paikallislehteen ilman mainittavaa menestystä. Nykymuotoista internetiä ei vielä tuolloin ollut.

Tapasin kaiken maailman ihmisiä lehti-ilmoitusten kautta, siinä missä kapakoissakin. Kaikista en saanut selkoa, mitä oikein hakivat - ei kunnon ihmissuhdetta ainakaan, vaikka juuri sitä painotin jokaisessa ilmoituksessa. Etsin kumppania, tositarkoituksella, ei yhden illan juttuja.

Vuosi vuodelta touhu tuntui toivottomammalta

ja olin jo luovuttaa,

kunnes lopulta tärppäsi.