Tunnin lenkki pitkin meren rantaa aamulla. Olen viime vuosina hautautunut omiin oloihini aina vain enemmän, ja tällaiset pienetkin ulkoilut on minulle elämys. Vaimoni L on ainoa ihminen jonka päästän lähelleni. En vastaa koskaan puhelimeen, ja ovea en avaa jos ovikello soi. Oli kyllä kiva ulkoilla pitkästä aikaa. Sorsat polskivat vedessä. Meri oli tyynni ja kaunis.

93-vuotias isoäitini tapaa kysyä, miksi aina kerrot itsestäsi vain negatiivisia asioita. Miksi haluat, että ihmiset pitävät sinua vielä hullumpana kuin oikeasti olet. Okei, tehdään sitten poikkeus.

Vähän yli viikko sitten minua pyydettiin erään melko suuren kirjailija yhdistyksen johtokuntaan. Kunnia oli minulle aivan mielettömän iso. Itketti melkein. Tämä tapahtui vain joitakin aikoja sen perään kun omahoitaja huomautti viime istunnossa, että sinut on ehkä unohdettu. Siis, että k a i k k i ovat unohtaneet, sukulaiset, ystävät, tutut jne. Kiitos vain tästäkin, minä ajattelin. Lause oli selkeä provo ja liittyi muistaakseni siihen kun puhuin erakoitumisestani. Sanoin, että viimeisen kerran olen yhdestäkään vanhoista nuoruuden ystävistäni, joita oli aikanaan paljon, kuullut n. kuusi vuotta sitten. Silloinkin oli kyseessä eräs ajat sitten alkoholisoitunut vittumainen henkilö josta en olisi välittänyt tietää paskan vertaa. En silloin, en sitä ennen enkä sen jälkeen.  Eikä hän muuta varten soittanutkaan kuin jo etukäteen vahingoniloisena varmistaakseen, että enkö vieläkään ole hypännyt pois mt-hoidon piiristä ja palannut takaisin kaikkeen vanhaan yököttävään hevonpaskaan. Viimeisen kerran kahvittelin erään oikeasti kivan lapsuudenkaverin kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Elin itse siihen aikaan eläimen tasolle taantuneen rapajuopon elämää, enkä kuullut tästä kaverista enää koskaan mitään. 

Kirjoitin raskain mielin yhdistyksen puheenjohtajalle, että olen kutsusta aivan suunnattoman otettu ja onnellinen, mutta yhtä hyvin olisitte voineet pyytää minua Suomen Suurlähettilääksi Japaniin ja joudun valitettavasti terveydellisiin syihin vedoten kieltäytymään tehtävästä. Ensinnäkin toimeen olisi sisältynyt useampikin käynti vuoden mittaan kokouksissa Jyväskylässä. Minulta ei tahdo luonnistua kuin väkipakolla edes matkat Turkuun ja takaisin, isoäitiäni tai vanhempiani tapaamaan. Keksin tekosyitä tekosyiden perään venyttääkseni käyntien väliä vuosi vuodelta pidemmäksi vaikka välimatka on vain n. 15-20 km:n mittainen. Toisekseen minun olisi pitänyt järjestää jokin kirjallinen tapahtuma joko täällä Naantalissa tai Turussa, ja toimia ylipäätään eräänlaisena kontaktihenkilönä Länsi-Suomessa. Aivan mahdoton ajatuskin. Stressaan pelkkää Joulun pystyyn saamista lokakuusta saakka joka vuosi paniikkikohtauksiin asti. 

Jos minua olisi pyydetty johtokuntaan vaikkapa viisitoista vuotta sitten kun maniassa saatoin esim. 15 km:n juoksulenkin päälle pyöräillä 70 km:n matkan Oripäähän noin vain, kyseessä ei olisi ollut juttu eikä mikään vaan unelmieni täyttymys. Olisin suostunut välittömästi. Tosin olisin silloinkin kauhun iskettyä, manian käännyttyä masennukseksi, kadonnut tavoittamattomiin neljän seinän sisälle parissa kuukaudessa. Mutta silti. 

Tänä päivänä tilanne on kuitenkin kokonaan toinen. Siitä saakka kun viisi vuotta sitten aloin syödä ketipinoria muiden lääkkeiden päälle, puuduttavan tasaisen tappava päivärytmi on ollut minulle elinehto. Elämääni tuli ketipinorin myötä vihdoinkin järkeä. Kuvaan asiaa tavallisesti siten, että sadat päällekkäin soivat radioasemat päässäni hiljenivät viimeinkin ja tilalle astui oma mieli, oma tahto, ja omat ajatukset ja suunnitelmat. Pystyin vihdoinkin kestämään itseäni, ja aloin rakentaa minun näköistäni elämää. Kaikki arkirutiineista vähäinenkin poikkeaminen on minulle tänä päivänä kauhistus, eikä se ole mikään ihme kun ottaa huomioon miten kaaoottisia elämäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta olivat. 

Asian toinen puoli on, että bipo ja ketipinor yhdessä ovat vanhenmiten tehneet minusta hiljaisen, aran ja vetäytyvän. Haluan olla omissa oloissani, enkä juurikaan innostu enää mistään muusta kuin omista päivittäisistä rutiineistani. Jotkut kutsuvat ketipinoria zombie lääkkeeksi. Itse en ole kokenut aivan tuolla tavalla, mutta kyllä minusta kaikki seurallisuus ja spontaanius on enimmälti kadonnut. Jotkut bipot alkavat lääkkeen tehottua ikävöidä manian suuria tunnekuohuja ja jättävät lääkkeen siksi pois. Minulla ei tuollaista melankolista ikävää ole maniaa kohtaan koskaan ollut. En kaipaa mitään suurta ja mieletöntä tunne vuoristorataa. Muistelen niitä aikoja pikemminkin kauhulla. 

Katkeran suloista jotenkin. Vaikka jouduinkin kieltäytymään suurimmasta kirjoittamiseen liittyvästä kunniasta jota osakseni koskaan saatoin kuvitella, tai ikinä enää tulee,  olen silti onnellinen jotenkin. 

Isoin unelmani toteutui:

Minua pyydettiin.