Viimeisiä muistikuvia.

Kesä -93. Mahdoton yhtälö. Kaksi lahoa lautaa nojaamassa vastakkain. Kuusi vuotta rutisten kasassa pysynyt ihmissuhde päättyy. Ja hyvä niin. Yksi taakka vähemmän. Avioeroon ei liity mitään dramatiikkaa. Kaikkeen muuhun on liittynyt senkin edestä. Eroamme, siinä kaikki. Suru on raskaana läsnä.

En halua puhua siitä.

Haluan vaieta. Pitkäksi aikaa. Seuraavat vuodet eivät ansaitse tulla ylöskirjatuiksi. Liukumäkeä, liukumäen perään. Heitän päiväkirjan kaapin nurkkaan. Kirjoituskone, pesukone, televisio, stereot ja polkupyörä on paskana, enkä hanki uusia tilalle. Hautajaisia, hautajaisia. Elämän kiertokulkua. Syntymiä. Kuolemia. R:a, mummia ja Väiskiä jää eniten ikävä. Lannistun jotenkin. En tiedä mikä minun on. En pysty ajattelemaan selkeästi. Kaikki on hyrskyn myrskyn. Laihdun viisitoista kiloa. En pysty huolehtimaan asioistani. Peseytymisestä, työkkäristä, KELA:sta, sossusta, kaupassa käymisestä. En mistään. En mistään tavallisestakaan.

Mitä hittoa minulle on tapahtumassa? Missä kaikki oikein ovat? ystävät? tutut? sukulaiset?

Laskut erääntyvät. Puhelin suljetaan. Olen velkaa joka suuntaan mittaamattomia summia. Pakoilen haastemiehiä, voutia, naapureitani ja ylipäätään melkein kaikkia ihmisiä. Linnoittaudun tasaisin väliajoin pitkiksi ajoiksi kämppääni. Häpeän itseäni. Olen sairas, elämässään epäonnistunut ihminen. Näytän rapajuopolta, jota olenkin. En halua esitellä turpaani missään.

Kuvittelen, että minut halutaan nitistää. Olen varma, että poliisit ovat perässäni, vaikka en ole tehnyt mitään rikosta.

Seuraavat pari vuotta vietän houremaailmoissaan piehtaroivan P:n kanssa paljon aikaa. Siitä ei ole apua eikä iloa. P:llä riittää ongelmia. P on tulossa raivohulluksi, siinä missä minäkin. P lilluu itsesäälin, ja itsetuhon kierteessä, eikä kuuntele järkipuhetta. P haluaa kuolla. Minä haluan elää. Rakastan P:tä kuin omaa veljeäni, mutta luonteissamme ei ole mitään yhteistä. P on toivoton pessimisti. P ei usko parempaan huomiseen, itseensä, lääkkeisiin, hoitoihin, rakkauteen. Ei mihinkään.

Minä taas en keksi yhtäkään syytä, miksi antaisin periksi. Haluan jatkaa. Elämänjanoni ei sammu. Enemmän kuin mitään, haluan elää. Lasken, että kaikki ei voi mennä loputtomiin päin vittua.

Syksyllä minulla on vielä lyhyt suhde puolituntemattoman naisen kanssa. Mutta sitten alkaa vuosia kestänyt pimeä, yksinäinen kausi. Vähäisetkin vastoinkäymiset tuntuvat ylivoimaisilta. Juon yhä useammin, ja yhä enemmän. Ruumiistani valuu verta kaikkialta. Oksentelen päivittäin.

Kaupungin yöelämä tulee minulle tutuksi. Kaikki mahdolliset likakaivot. Yökerhot eivät ole minua varten. Mieluiten viihdyn ensimmäisen asteen räkälöissä, pitkän linjan deekujen ja pultsareitten joukossa. Suuri osa heistä on entisiä tai nykyisiä naapureitani, vanhoja lapsuudentovereitani tai koulukavereitani.

Mikään ei tunnu onnistuvan. Kaikessa mihin ryhdyn vedän vesiperän. Vääriä valintoja, väärien valintojen jälkeenkin. Joka ainoassa risteyksessä, jossa tulisi kääntyä oikealle, minä otan suunnan vasempaan. Elän katkeamatonta nöyryytysten sarjaa. Taas, ja taas lennän rähmälleni. Huudan elukan huutoa, minua ei maahan lyödä! minä nousen aina!

aina!!

Paiskon tavaroita päin seiniä. Riehun. Ulvon. Rääyn. Revin kaiken, mitä tulee vastaan kappaleiksi.

Minä näytän vielä! jonakin päivänä kaikki on toisin!

Enin osa on voimatonta sanahelinää. Räkäkännisen uhoa. Hukkuvan hätähuutoa. Olen lopussa. Yhteys aivojeni ja ruumiini välillä on katkennut. Saan toinen toistaan kummallisempia kohtauksia, joitten alkuperää voi vain arvailla.

Eräänä yönä olen seota vallan. Selkääni tulee häijy kramppi. Sattuu aivan saatanasti. Hikoilen sänkyvaatteet läpimäriksi. Sydämeni takoo lujaa. Kasvoilleni hyökkää karvainen, sängyn alle majan tehnyt, eläin. Lähden puolijuoksua aamun tullen TYKS:an kriisiklinikalle. Rukoilen apua. Nyt on piru merrassa. Uskoudun huolistani tunnin. Sen jälkeen saan Yliopistonkadun mielenterveystoimiston puhelinnumeron.

Kaikki mitä minulle puhutaan valuu korvieni läpi kuin tahnainen, paksu alkulima.

Laitoshoitoon ei katsota olevan tarvetta. Todellisuuden tajuni ei ole hämärtynyt.

Olen silminnähden omin voimin pärjäävää tyyppiä.