Liisa menee tänään anoppilaan. Minä jään kotiin lepäämään. Kipupäivä taas. Kirjoitan nyt aamulla, syön jotain hyvää, ja katson televisiota. Ensi viikolla mentävä kirjastoon. En ole aikoihin lukenut mitään kelvollista, huonoja lehtiä vain. Eilen pitkällä kävelyllä. Otettiin valokuvia, höpistiin. Aurinko paistoi. Ihmisiä tuli vastaan T-paidoissa ja shortseissa. Jotkut pelasivat lentopalloa, jotkut tennistä. Kaikilla tuntui olevan hyvä mieli. Mentiin Kylpylään kiertelemään ja tutustumaan paikkoihin. Hieno ja iso oli. Olisi voinut vaikka vannoa että oli toukokuu. Muistelin menneitä, vaikka niissä ei ole mitään muistelemista. Sanoin Liisalle että, entä jos minä sittenkin tapoin itseni viinalla, nousin kuolleista, ja heräsin raittiina.
Miten niin? Liisa kysyi, ja katsoi ihmeissään minua. Ei tätä oikein muuten voi käsittää, minä sanoin.
En tiedä itsekään mitä ajoin takaa. Sitä kai, että ihminen voi ajatua tahattoman tai tahallisen itsemurhan partaalle tässä maailmassa. Se voi tapahtua, tarpeeksi huonon käden osuessa kohdalle, kenelle tahansa, vaikka ei uskoisi.
Silloin on paljon apua siitä, jos rinnalle löytyy joku, joka kestää ja rakastaa sinua silloinkin, kun olet kaikkein sairaimmillasi, hulluimmillasi tai vittumaisimmillasi, välittää ja huolehtii sinusta kummallisuudestasi tai poikkeavuuksistasi huolimatta, antaa sinulle arvoa, uskoo sinuun, eikä naura eikä pilkkaa sinua, eikä halua nolata, vaikka epäonnistuisitkin joskus joissakin asioissa, tai et osaisi tai ymmärtäisi kaikkea yhtä hyvin kuin muut,
eikä katso alas päin,
vaan pitää sinua vertaisenaan.
Kommentit