Myöhemmin keväällä alan tienata rahaa omalla työlläni. Mutta tammikuun 23. päivä, kun menemme Maarian kirkossa naimisiin, olemme vielä tiukoilla.

Saamme juuri ja juuri raavittua laivamatkakassan kokoon. Otamme jääkaapista mukaan eväitä, voileipiä, kanaa, hedelmiä, viiliä, jaffaa, salaattia. Pakkaamme termospullollisen kahvia reppuun. Emme osta Tax Freestä, karamellien lisäksi, mitään. Osallistumme bingoon, yhteislauluun, päivätansseihin. Laskemme kolikoita. Tilaamme jäävettä, tai limsaa. Häät ovat menneet hyvin. Emme ole kutsuneet paikalle, todistajia lukuun ottamatta, ketään, syystä että minulla on välit poikki  kaikkiin sukulaisiin ja puolikavereihin, ja Liisa taas ei tunne ketään. Naispappi yrittää turhaan kömpelösti laukaista jännitystä parilla letkautuksella. Jännityksessä ei nimittäin minun puoleltani ole mitään laukaisemista, ja Liisa taas on niin kauhuissaan, että ei kuule, maista, haista eikä näe mitään.

Minulla on varastossa kokonainen arsenaali erilaisia monkmaisia fobioita, joista suurin osa on tuossa kohtaa, kaiken päälle, akuuteimmassa vaiheessaan, mutta esiintymispelko ei kuulu niihin. En kammoa ihmisiä, huomiota tai esillä olemista syystä että en välitä hittojakaan. Olen niin syvällä omissa skitsomaailmoissani, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tilaisuus on ohi ennen kuin huomaammekaan. Jälkimauksi jää hyvä ja rauhallinen mieli. Nyt se on tehty. Nyt me olemme me. Nyt voimme alkaa taistella.

Tulevina viikkoina asetelmaksi muodostuu yhä voimakkaammin, me, Liisa ja minä  vastaan muu maailma, mutta siitä on ilmassa vasta ensimmäisiä orastavia merkkejä. Kevät ja kesä ovat vasta tuloillaan.

Alkaa kova räntäsade. Kävelemme iltapäivällä satamaan, tunnin tai pari etuajassa. Olemme läpimärkiä, hiljaisia. Istumme väsyneinä terminaalissa. Päivä on ollut pitkä. Minulla tikittää takaraivossa jatkuva huoli siitä, että pian menetän jollakin tapaa itsehillintäni ja järkeni täysin. Pitelen päätäni kaksin käsin. Minulla on aivan saatanallinen migreeni. Yritän rukoilla, mutta sekään ei auta. Olen varma, että teen kuolemaa.

Vinkkaamme laivahenkilökunnalle, että olemme häämatkalaisia. Olemme kuulleet, että sillä tavoin voi saada ilmaiseksi pullon hyvää shampanjaa. Myöhemmin illalla meille ilmoitetaan, että jos saavumme kymmeneksi, shown alkaessa, yökerhoon, vuorossa sillä kertaa oleva esiintyjä, Anita Hirvonen, ojentaa meille lasilliset shampanjaa. Anon Liisaa melkein polvillani, että jätetään se irvokas touhu väliin. Olen aivan uuvuksissa. Jaksan tuskin nousta kerrosten väliä ilman hissiä. Eletään jo niitä aikoja, kun minun nukkumaanmenoaikani on Pikku Kakkosen puolessa välissä.

Viikkoja myöhemmin eräs naapureistamme kertoo tuttavapariskunnasta, joka oli tehnyt häämatkan samalla laivalla. Näille oli sanottu samat lauseet kuin meillekin. Tulkaa illalla yökerhoon, saatte lasilliset shampanjaa. Kun nämä sitten olivat menneet - vähän pettyneinä siitä että pullollisen sijasta saavat vain lasilliset juomaa - näille oli ojennettu kirjekuori, jossa oli vapaalippu laivan parhaimpaan sviittiin.

Tänäkään päivänä emme tiedä, oliko kyseessä laivayhtiön yleinen käytäntö.

Olemme matkustaneet samalla laivalla myöhemmin lukuisat kerrat, mutta ei ole tehnyt mieli kysyä.