Vaikka fiktiivinen ja ei-fiktiivinen teksti voidaankin teoriassa erottaa toisistaan, on niiden välille käytännössä vaikeaa vetää selkeää rajaa. Kirjallisuudentutkimuksen sisällä on olemassa kirjavia ja toisistaan eroavia käsityksiä siitä, millä keinoilla tämä raja on hahmotettavissa. On jopa esitetty, että jokainen teksti on jollakin tapaa fiktiivinen, sillä se esittää aina kirjoittajan tavan hahmottaa maailma – perustuipa teksti sitten miten kiistattomaan faktatietoon tahansa. Tämän näkemyksen valossa esimerkiksi tieteellisinä pidetyt, historialliset tekstit olisivat vain kirjoittajan tulkintoja tapahtuneesta, ja näin ollen laadultaan fiktiivisiä. Kaunokirjallisuus puolestaan käyttää hyväkseen fiktion ja ei-fiktion keinoja rajattomasti ja sekoittaa niitä estoitta: on hyvin yleistä, että romaani sisältää sekä fiktiivisiä (esim. henkilöt) että ei-fiktiivisiä (esim. historian tapahtumat) aineksia.

Fiktiiviset ja ei-fiktiiviset tekstit - Kookas.fi

                                        *          *          *

Seison Hirvensalossa keskellä metsää, selaan turhapuron oloisena käsissäni riipin raapin olevaa paperipinkkaa, ja ajattelen että voi hemmetin hemmetti.

Katselen silmät viiruina ympärilleni, raavin leukaani, kröhin kurkkuani ja sanon  lammasmaisesti Liisalle, täällä jossain sen kyllä pitäisi olla. Liisa huokaisee, levittelee käsiään ja katsoo minua Voi sinun kanssasi-ilme kasvoillaan. Liisa väittää tienneensä jo ajat sitten, että olemme eksyksissä. Olemme kävelleet ympyrää, kuin kaihisilmäiset kilipukit,  puolitoista tuntia.

Minusta emme ole eksyksissä, vaan väärässä paikassa.

Joka puolella on uusia, hyväkuntoisia taloja - pääasiassa rivitaloja. Ympäristö vaikuttaa siistiltä ja rauhalliselta. Ihmiset normaaleilta. Lapsiperheitä näyttäisi olevan paljon. Liisa sieppaa paperit kädestäni,  sanoo tuolla alempana se on, ja lähtee näyttämään tietä.

Meille kelpaisi mikä asunto tahansa. Pääasia, että lämpö pysyy sisällä. Häistä on ehtinyt kulua vain joitakin kuukausia, kun naapuriasuntoon muuttaa - Luoja yksin tietää miten, ja miksi - päästään vinksahtanut narkomaaniämmä, joka panee talon elämän hyrskyn myrskyn. Olen juuri toipumassa thyroxinjupakasta, ja käyn tasaisin väliajoin Kupittaan mielenterveyskeskuksessa. Minulle on löytynyt toimiva rauhoittava-, ja kipuja lieventävä lääkitys. Pyrin kaikin voimin kuntouttamaan itseäni edes siedettävään kuntoon. En jaksaisi millään mitään ylimääräistä aivotonta hevonpaskaa.

Hampaansa ja hiuksensa hukannut, keskushermostoltaan räjähdysaltis, narkomaaninainen ottaa meidät silmätikuikseen alusta lukien - otamme narkomaaninaista kaikilla tavoin pattiin. Narkomaaninaisen mielestä Liisa ja minä olemme hyväosaisia juppeja, joille kaikki on langennut, vaivaa näkemättä, taivaasta, kuin itsestään.

Narkomaaninainen rääkyy vesikauhuisen elukan voimalla, ja paiskaa parvekkeen kautta puolet tavaroistaan, keskellä yötä, takapihalle. Nainen on ehtinyt asua talossa viikon, tai kaksi. Narkomaaninaisen mielestä kellään ei ole yhtä hankalaa, ahdistavaa ja kimuranttia kuin hänellä, ja kaikkien talossa on saatava kuulla se.

Seuraavana aamuna postiluukkuumme työnnetään kimppu joitakin voikukan tapaisia, ja kortti. Kortissa on anteeksipyyntö, ja selostus siitä, miksi viime yö oli poikkeus säännössä, eikä vastaavaa ylilyöntiä tule milloinkaan enää - hänen toimestaan ainakaan -  tapahtumaan.

Nainen tekee saman tempun myöhemmin vielä kolmesti.

Emme reagoi korttiin ja kukkiin mitenkään, ja ilmeisesti se laukaisee, jo valmiiksi meihin vittuuntuneessa, naisessa  jonkin reaktion. Emme tunne naista, emme ole vaihtaneet milloinkaan sanaakaan hänen kanssaan, emme ole edes tulleet kadulla vastaan.

Ovikellomme soi siitä lukien äkäisesti tämän tästä. Nainen paukuttaa välillä ovea nyrkillä, tai potkaisee kerran, pari. Avaamme oven kahdesti. Toisella kerralla minä haukun naisen, toisella kertaa nainen haukkuu meidät. Näin jatkuu seuraavat vuodet. Talosta tulee jonkinlainen Kakolan lääninvankilan etäispääte. Nainen näyttäisi tuntevan satoja ihmisiä, miehiä varsinkin. En lähde arvuuttelemaan miksi. Joukossa esittäytyy koko tatuoidun, pirtu ja pirihöyryisen - loputonta väkivaltaa, valheita, ällöttävän lapsellista puppua ja itsepetosta ympärilleen siementävän - alamaailman koko kirjo. Yöunet vähenevät vähenemistään. Opin pitämään imelää hashiksen lemua kodin luonnollisena hengitysilmana. Valvomme ja kuuntelemme meteliä. Muut naapurit lähtevät kuin avoimen sodan jaloista yksi kerrallaan pois. Kukin on saanut tuta oman osansa narkomaaninaisen raivosta ja turhautumista. Tilalle ei muuta ketään. Asunnot jäävät tyhjilleen.

Kesällä 2002 tilanne ei ole kuitenkaan vielä niin paha. Kuvittelemme, että meillä on vaihtoehtoja ja aikaa.

Löydämme, asuntotoimistosta meille osoitetun, uuden asunnon lopulta. Se sijaitsee laakson pohjassa, parkkipaikan ja lasten leikkialueen välissä. Pyörittelemme päitämme. Aurinko jää pitkien mäntyjen ja kuusten taakse. Mikä tahansa muu, mutta ei tämä, minä sanon, eihän tässä ole hetken rauhaa, eikä valoa ollenkaan.

Liisa tuumaa samaa, ajattelee, kuten minäkin, että pian meille turvallinen, lämmin koti jostain löytyy. Valitaan ajan kanssa, kaikessa rauhassa, Liisa myöntelee.

Todellisuudessa saamme odottaa vielä neljä vuotta.