...että olen liiankin avoin.

Tosi asiassa varon tarkasti menemästä yksityiskohtiin.

Aloin pelata uhkapelejä.

Viisi vuotiaana heitettiin pihan kakaroitten kanssa pennejä ja viisipennisiä talon seinää vasten. Se voitti potin jonka penni oli lähimpänä seinää. Minä hävisin melkein aina, koska muut pojat oli taitavampia ja vanhempia.

Viisitoista vuotiaana pelattiin kavereitten kanssa pokeria. Hävisin heti ensimmäisellä istunnolla kolmekymmentä markkaa ja olin oksentaa.
Kolmekymppiä oli paljon tuohon aikaan. Sillä rahalla sai LP-levyn tai jopa kuusi tyhjää C-kasettia.

Olin lyönyt pajatsoa jo aivan pikkupojasta saakka, isä tai isoäiti nosti minut jo 4-5 vuotiaana kainaloitten alta tarpeeksi ylös. 
Mutta kahdeksantoista vuotiaana olin tarpeeksi pitkä lyödäkseni rahani itse. Mukaan tuli täysipäiväisesti hedelmäpelit ja vähän myöhemmin pokeriautomaatit.

Mentyäni töihin seurakuntien omistamaan leirikeskukseen Kakskerrassa olin arjet kiinni työssä, mutta viikonloppuisin alkoi nopeasti kulua rahaa senkin edestä, nyt kun sitä tienasin.
Seitsemäntuhatta markkaa lähti pankkitililtä hetkessä, ja heti perään kolmetuhatta markkaa avaamaltani asuntosäästö tililtä.

Kaikki pidikkeet hävisivät.
Manioitten myötä häviämäni summat nousivat hirvittäviin mittoihin. Mitkään terapiat tai lääkkeet eivät auttaneet.
Yleisesti ei vielä tuolloin peliongelman oloa edes tunnustettu.
Terapiassa yritettiin lähinnä kaivaa syvältä sisältäni lisää tahdonvoimaa.

Yritin kyllä jo tuolloin sanoa, että käytökseni ei ole normaalia. En koe hallitsevani itseäni missään mielessä. Mutta nuori terapeutti hippityttö hymyili vain, ja sanoi lujasti luottavansa minuun ja tarpeeksi pitkään psykoterapiaan. 
Ehdotukseeni siitä, että olen maanisdebressiivinen ja tarvitsen jytympiä hoitoja ja lääkkeitä hän ei tarttunut lainkaan.

Eikä myöskään siihen, että tyttöystävässäni on jotain kummallista.

Annan esimerkin.
Parkinkatu oli tuohon aikaan vaarallista aluetta. Siinä asui ja velttoili kaikenlaisia vanhan liiton Kakolan tyyppejä, sekakäyttäjiä, piripäitä, tenu-ukkoja ym. Naapurinikin oli istunut haulikko taposta useamman vuoden.

Kerroin terapeutilleni, että yöllä oli joku juoppo tullut kolistelemaan oven taakse.

Eikä siinä mitään, olihan se pelottavaa. 

Mutta tyttöystäväni ehdotti saman tien seuraavaa. Avaa sinä ovi, niin minä lyön sitä veitsellä.

Veitsellä?
Vain vaivoin sain tyttöystäväni luopumaan ajatuksesta.

Tyttöystäväni oli myöskin täysin puhumaton lähes kaiken valveilla olo aikansa, frigidi, jähmeäkasvoinen, enkä ollut ikinä aistinut hänessä mitään tunteita.

Siksi olikin ristiriitaista, että hän itki melkein alinomaa. 
Tyttöystäväni ei koskaan vastannut mitään, kun kysyin miksi hän itkee.
Lohduttamisesta ei ollut mitään hyötyä.

Hän vain itki ja näin jatkui vuosikausia,

kunnes hän lopulta itse hakeutui mielisairaalaan.

Kävin katsomassa häntä siellä useat kerrat.
Osallistuin erilaisiin ryhmä + pari istuntoihin, joissa sain välillä epäsuoremmin, välillä suoremmin, kuulla vaimoni hermoromahduksen syyn olevan minun syytäni jo siksikin, kun olen mies.

Minulle taas ei koskaan selvinnyt, mistä vitusta edes oikein puhuttiin.

Yritin kyllä selittää hoitohenkilökunnalle, että en tiedä vaimoni elämästä mitään, joten en käsitä mihin oikein voisin olla syyllinenkään.
Vaimoni ei kerta kaikkiaan ollenkaan puhu. En tiedä, missä hän päivät pitkät - ja usein yötkin - on. En tunne hänen ystäviään, enkä päiväohjelmaansa millään tavalla. 

Meillä oli lyhyesti sanoen täysin erilliset elämät. Olimme korkeintaan, etäisesti ottaenkaan, kämppiksiä. Siinä kaikki.

Sairaalan sen aikainen imelä johtaja muodostui myöhemmin vakiokasvoksi erilaisiin TV-ohjelmiin ja lehtiin. Hän yleensä veti näitä viikoittaisia ryhmäkeskusteluja.
Puistattaa joka kerta, kun näen hänet jossain televisio ohjelmassa puhumassa narsismista. En sitä sano, etteikö hän olisi oikea ihminen puhumaan aiheesta.

Psykiatrina taas oli yksi vanha ja ärsyttävä nainen, joka oli niin hyödytön tapaus kuin olla ja taitaa. Välillä hän läksytti vaimoani, välillä taas hyvin epäasiallisesti minua.
Sain mm. yhdessäkin istunnossa kuulla kahteen kertaan olevani kuin äidin tissiä vinkuva vauva, vaikka hädin tuskin olin kertonut itsestäni noissa istunnoissa mitään!? 
Jotta viesti varmasti meni perille psykiatri lutkutti näyttävästi ja ällöttävästi omaa peukaloaan.

Nyt pitää muistaa, että olin käynyt Turun Nuorisoasemalla kolme ja puoli vuotta, kahdesti viikossa, terapiassa enkä ikinä ollut kohdannut huonoa käytöstä terapeutin taholta.
Tiesin siis mitä terapia on, eikä siihen kylläkään kuulu ihmisten nolaaminen ja kyykyttäminen.

Kerran hän laittoi vaimoni ja minut marssimaan tyhjäkäyntiä paikallaan ja toisteli, että noin, eikös olekin kovaa maata jalkojen alla!
En vieläkään tiedä, mikä tällaisen nöyryyttämisen tervehdyttävä tai kasvattava vaikutus oli tarkoitus olla?

Sain myös tämän tästä kuulla kehotuksen mennä hoitoon ja se vähän ihmetytti minua, kun kerran oltiin psykiatrisella osastolla!

Näin maallikkona kuvittelisi, että olin täsmälleen siellä missä pitikin hoidon kannalta.

Alusta saakka laitoin myös merkille, että psykiatrilla ei ollut tuon taivaallista muistikuvaa mitä oli viime istunnossa puhuttu, tai mistä yhdessä sovittu. Hän antoi monesti kotitehtäviä, joista seuraavalla käynnillä ei puhuttu enää mitään.

En siis ihmetellyt, että näitten neropattien käsissä vaimoni yritti itsemurhaa 3-4 kertaa, kun kotona ollessaan hän ei ollut mitään vastaavaa tehnyt koskaan.

Mutta sanoinkuvaamaton järkytys se oli.

Itsemurhan logiikka ei ole oikein koskaan auennut minulle. Miten kukaan voi missään tilanteessa nähdä sen viisaimpana vaihtoehtona?

Varmaa kuitenkin oli, että vaimoni ei paranisi, sikäli kuin ikinä selviäisi mikä häntä vaivaakaan.
Helvettiin joutumisesta hän ainakin tuntui olevan kovin peloissaan, luki Raamattua ja kävi joissakin ihmeellisissä hengellisissä tilaisuuksissa. Osa näistä hengellisten tilaisuuksien tyypeistä kävivät aivopesemässä häntä sairaalassakin, kunnes henkilökunta sentään siitä älysi tehdä lopun. 

Mitä enemmän kävin Kupittaalla sairaalassa näitten huuhaa poppatohtoreitten sekoilua ja naurettavaa pelleilyä seuraamassa, sen varmemmaksi tulin, että avioero tässä väistämättä on edessä.

Kuten sitten olikin.

Siitä eteenpäin kaikki oli minulle yhdentekevää.
Join ja pelasin seuraavat kymmenen vuotta. Hävisin valtavia summia rulettiin ja raha-automaatteihin. Hakeuduin uudelleen ja uudelleen hoitoihin, mutta niistä oli korkeintaan väliaikaista apua jos sitäkään.

Pysyimme ex-vaimoni kanssa pitkään ystävinä, tai ainakin välimme olivat asialliset ja hyvät. En halua sanoa hänestä mitään pahaa. Katkaisin välit vasta kun avioiduin Liisan kanssa. Halusin jatkaa kaikin tavoin elämässäni eteenpäin.

Hyppään nyt yli monta asiaa, koska olen kertonut tästä kaikesta jo monet kerrat.

Päädyin valtavien velkojen kera ulosottoon. Hain apua A-klinikalta, mielenterveystoimistoista, kirkon auttavasta puhelimesta, terveyskeskuksista jne.

Sekoilua sekoilun päälle. Vuorokaudenajat hävisivät ja lopulta varmuus vuodenajoistakin. 

Kaikkeen tuli täyskäännös vasta Liisan löydettyäni kolmekymmentäviisi vuotiaana.

Rakastetuksi tuleminen jo sinänsä muuttaa kaiken.
Mutta samoihin aikoihin pääsin myöskin hyvään hoitoon, sain älykkään ja ammattitaitoisen psykiatrin, oikean diagnoosin ja toimivat lääkkeet.

En enää kaivannut viinaa ja aloin, ruletin ja hedelmäpelien sijaan, yhä enemmän etsiytyä nettipokerin pariin ja se oli yksi viisaimmista ratkaisuistani ikinä.

Loppupeleissä pokeri on ainut pelimuoto, vedonlyönnin lisäksi, jossa olen pitkässä juoksussa jäänyt voitolle.

PocketFives sivuston mukaan olen voittanut yli 51 000 dollaria nettipokeri turnauksista viimeisten viidentoista vuoden aikana.
Todellisuudessa voittamani summa on joitakin kymmeniä tuhansia suurempi. Pelaan toisinaan saiteilla joita PocketFives ei noteeraa, eikä luvussa ole mukana käteispelit.

Pitkävedosta olen plussalla n. 20 000e.

En täysin osaa selittää miksi pokerin peluu ei koskaan ole lähtenyt minulta lapasesta. Juttuhan turnausten osalta on varsin simppeli. Maksat turnauslipusta sen hinnan kuin maksat, on aivan oma vika jos ostat liian kalliita lippuja. Minulle niin ei ole koskaan käynyt. Ostan korkeintaan n. 30 euron lippuja ja se siitä. Tavallisesti ostan 3-10 euron lippuja.

Olen pelannut pokeria enemmän tai vähemmän koko ikäni.

Pelaamisessa tulee tavallisesti eteen kolme vaihetta.

Ensimmäisessä vaiheessa pelaaja kuvittelee olevansa maailman paras pelaaja ja voittavansa pelaamalla nopeassa ajassa miljoonia.

Toisessa vaiheessa, hävittyään jo merkittävän summan rahaa, viisas pelaaja alkaa kehittää taitojaan. Sitä lukee pari pokeriopasta ja perehtyy pelin strategioihin ja matematiikkaan.

Kolmannessa vaiheessa iskee turtumus, vitutus ja kyynisyys, ja joutuu myöntämään tuurillakin olevan oma osansa pelissä. Tässä vaiheessa pelaajan henkinen kantti mitataan oikeasti. Älykkäimmät ymmärtävät lopettaa pelaamisen, toiset - kuten allekirjoittanut - eivät halua päästää vieläkään irti pokeriunelmastaan ja rääkyvät: