Kaatosade. Heti aamusta isoäidin luo sulattamaan pakastinta. Kahdeksankymmentäviisi vuotias ihminen, ei jaksa enää ilman apua nostella tavaroita. Oli yksinäinen, halusi jutella. Istuin pari tuntia. Jätin pyörän sinne, tulin linja-autossa kotiin mutta kastuin silti läpimäräksi. Kotona odotti pino laskuja ja mainoksia.
Rahan suhteen olen menettänyt jo ajat sitten toivoni, en enää lottoa.
Koko kroppa kuin pesäpallonujakan jäljiltä. Ei tee mieli puhua eikä kirjoittaa. Mitään suuria huolia minulla ei ole, pieniä arjen iloja ennemminkin, mutta huono vire tänään silti. Pelkään tulleeni kusetetuksi, että onnea, riemua, ei sittenkään tässä maailmassa voi saavuttaa, ja pian koko kuvion mielettömyys paljastuu - koko huijaus, ja kaikki - koko elämä, ja minä sen mukana, romahtaa, ja löydän itseni mielisairaalasta tai haudasta pikemmin kuin huomaankaan. Muutokset pelottaa, sitä tämä on, ei sen kummempaa. Minua jännittää, mitä tuosta nyt sitten? Pysähdy hetkeksi. Rauhoitu. Ylikierrokset seis. Mitään hätää ei ole. On koittanut sinun vuorosi, halusit tai et. Nauti. Hengitä syvään. Elä.
Eräässä päiväkodissa jossa aikoinaan tein puolen vuoden työllistämistukijakson laitosapulaisena, oli arka ja hiljainen, syntymässä säikähtänyt nainen, joka kertoi olevansa joka hetki varma että pian taivas putoaa niskaan.
Juttelimme niitä näitä aika usein.
Perhoset tippuvat syliisi
vielä lyövät ketojen armeijat
rumpua sinulle
Kommentit