On aamu. Nousen ylös ennen kuutta. Korvaa kutittaa. Seinän raossa ripisi ja ropisi yöllä jokin. Levoton myyrä, tai hiiri, ehkä. Kello ei ole vielä puoli yhdeksääkään. Suussa on paksun sumpin ja rusinapullan jälkimaku.
Veden päällä voisi kävellä. Meri on aivan tyynni ja sees. Airot tekevät halkeamia veteen. Lip-lap lip-lap. Kyyristyn jännittyneenä pienempään kokoon. Yritän olla niin hiljaa, kuin suinkin. Telkkäperhe pitää pesää pusikkoisen saaren eteläkärjessä. Haluaisin nähdä ne. Lokit ja tiirat miehittivät keväällä saaren kallioisemman pään. Sytytän tupakan. Kourat on halkojen teosta känsiä, hiertymiä ja rupia täynnä. Olen vähän harmissani. En voi soutaa kumpaankaan suuntaan. Vaihtoehdot on vähissä. Vastarantaan on melkein kilometrin matka. Kaupalle kolme, tai neljä kilometriä. Pyörittelen jonkin aikaa päätäni. Jalat kramppaavat, kuten joka aamu. Kaukaa kylältä kuuluu etäisenä kumuna kirkonkellojen pauke. Illalla, ennen rajuilman alkua, juuri kun savustin siikaa, huusi kuikka.
Jään lähelle kaislikkoa, lahon, ikänsä täyteen palvelleen, laiturin likelle. Lasken pitkänsiiman, ja kaksi verkkoa. Sitten virvelöin, tunnin, kaksi. Saalista tulee uistimella harvoin. Alimittainen hauki saattaa tarttua pyydykseen, harvemmin iso ahven tai kuha. Siima ja verkot on ihan sikin sokin. Ei niistä ota selvää. Voivottelen ja pyyhin hikeä otsalta. Tulossa hellepäivä. Jo kolmastoista tänä vuonna. T-paita, ja farkuista leikatut shortsitkin on liikaa. Ei perhana. Taas tätä samaa. Solmuja, sotkua, töhnää ja tahnaa. Kukaan ei siivoa jälkiään, kun on jotain käyttänyt. Ei rantavajassa, mökissä, eikä jumalauta yleensäkään missään. Minun kontolleni jää kaikki.
Saari ei ole kovin suuri. Kaksi, tai kolmesataa metriä leveydeltään. Männyt, ja uljaat koivut on kasvaneet korkeiksi, mutta niitä ei ole montaa jäljellä. Saaren omistaja on tehnyt maisemalle hallaa; hakannut puita omin luvin lämmityspuiksi. Ihme kun rantalepät on jätetty rauhaan. Savustuspuut, ruoka, olut ja juomavesi tuodaan prutkulla veneellä mantereelta. Paatti on painonsa alle melkein upota joskus. Laineet lyö veneen reunan tasalle. Perämoottori jaksaa putputtaa matkan juuri ja juuri.
Minulla ei ole kiire. Olen tullut neljäksi päiväksi kalastamaan, saunomaan, kirjoittamaan. Mietin, mitä lause tarkoittaa. Ajattelen, että jonakin päivänä minä vielä kirjoitan lauseita. En ole täällä yksin. On minulla kumppani. Joku. Kuka lie. En pääse asiasta selville tulevina vuosinakaan. Meitä ei yhdistä mikään. Ei mikään, tässä maailmassa.
Teen töitä päiväkodeissa. Siivoan, tiskaan ja auttelen kaikenlaisissa asioissa. Puen lapsia, nukutan, teen välipaloja. Asun pula-ajan oloissa Parkinkadulla. Hellahuoneessa. Olen asunut jo kolmatta vuotta. Olosuhteet sotivat minua vastaan. Yritän saada itseäni kuntoon silti. En tiedä mikä minun on. Käyn terapiassa, ja setvin asioita. Väittävät, että siitä voisi olla apua.
Kukaan ei rakasta minua, sanon neuvottomana terapeutille. Syntyy pitkä hiljaisuus. Terapeuttini keinuttaa oikeaa jalkaansa vasemman päällä, ja huokaisee kyllästyneen oloisena. Nuoren, hädin tuskin ammattiin valmistuneen, sileäihoisen terapeuttitytön mielestä rakkauselämäni on, asiallisesti ottaen, minun ongelmani, eikä hänen.
Onhan se niinkin, minä sanon, ja pyörittelen vaivautuneena peukaloitani.
Kuka siitä sitten ottaa vastuun, ellet sinä itse? terapeuttini kysyy, ja katsoo minua tuiman näköisenä.
En minä tiedä, minä sanon tympeästi, ja punastun kovasti.
Kuka tahansa muu, sinun asemassasi, olisi ottanut rakastajattaren, terapeuttini jatkaa. Oletko sinä puutteessa, vai et? Et sinä voi koko lopun elämääsi olla hoitajana toisille.
Terapeuttini sanat osuvat maaliinsa, sääli ei ole rakkautta. Mutta silti en tiedä, miten toimia. En ole tottunut jättämään ketään. En ole tottunut jättämään ketään oman onnensa nojaan. En ketään itseäni heikompaa varsinkaan.
Veden päällä voisi kävellä. Meri on aivan tyynni ja sees. Airot tekevät halkeamia veteen. Lip-lap lip-lap. Kyyristyn jännittyneenä pienempään kokoon. Yritän olla niin hiljaa, kuin suinkin. Telkkäperhe pitää pesää pusikkoisen saaren eteläkärjessä. Haluaisin nähdä ne. Lokit ja tiirat miehittivät keväällä saaren kallioisemman pään. Sytytän tupakan. Kourat on halkojen teosta känsiä, hiertymiä ja rupia täynnä. Olen vähän harmissani. En voi soutaa kumpaankaan suuntaan. Vaihtoehdot on vähissä. Vastarantaan on melkein kilometrin matka. Kaupalle kolme, tai neljä kilometriä. Pyörittelen jonkin aikaa päätäni. Jalat kramppaavat, kuten joka aamu. Kaukaa kylältä kuuluu etäisenä kumuna kirkonkellojen pauke. Illalla, ennen rajuilman alkua, juuri kun savustin siikaa, huusi kuikka.
Jään lähelle kaislikkoa, lahon, ikänsä täyteen palvelleen, laiturin likelle. Lasken pitkänsiiman, ja kaksi verkkoa. Sitten virvelöin, tunnin, kaksi. Saalista tulee uistimella harvoin. Alimittainen hauki saattaa tarttua pyydykseen, harvemmin iso ahven tai kuha. Siima ja verkot on ihan sikin sokin. Ei niistä ota selvää. Voivottelen ja pyyhin hikeä otsalta. Tulossa hellepäivä. Jo kolmastoista tänä vuonna. T-paita, ja farkuista leikatut shortsitkin on liikaa. Ei perhana. Taas tätä samaa. Solmuja, sotkua, töhnää ja tahnaa. Kukaan ei siivoa jälkiään, kun on jotain käyttänyt. Ei rantavajassa, mökissä, eikä jumalauta yleensäkään missään. Minun kontolleni jää kaikki.
Saari ei ole kovin suuri. Kaksi, tai kolmesataa metriä leveydeltään. Männyt, ja uljaat koivut on kasvaneet korkeiksi, mutta niitä ei ole montaa jäljellä. Saaren omistaja on tehnyt maisemalle hallaa; hakannut puita omin luvin lämmityspuiksi. Ihme kun rantalepät on jätetty rauhaan. Savustuspuut, ruoka, olut ja juomavesi tuodaan prutkulla veneellä mantereelta. Paatti on painonsa alle melkein upota joskus. Laineet lyö veneen reunan tasalle. Perämoottori jaksaa putputtaa matkan juuri ja juuri.
Minulla ei ole kiire. Olen tullut neljäksi päiväksi kalastamaan, saunomaan, kirjoittamaan. Mietin, mitä lause tarkoittaa. Ajattelen, että jonakin päivänä minä vielä kirjoitan lauseita. En ole täällä yksin. On minulla kumppani. Joku. Kuka lie. En pääse asiasta selville tulevina vuosinakaan. Meitä ei yhdistä mikään. Ei mikään, tässä maailmassa.
Teen töitä päiväkodeissa. Siivoan, tiskaan ja auttelen kaikenlaisissa asioissa. Puen lapsia, nukutan, teen välipaloja. Asun pula-ajan oloissa Parkinkadulla. Hellahuoneessa. Olen asunut jo kolmatta vuotta. Olosuhteet sotivat minua vastaan. Yritän saada itseäni kuntoon silti. En tiedä mikä minun on. Käyn terapiassa, ja setvin asioita. Väittävät, että siitä voisi olla apua.
Kukaan ei rakasta minua, sanon neuvottomana terapeutille. Syntyy pitkä hiljaisuus. Terapeuttini keinuttaa oikeaa jalkaansa vasemman päällä, ja huokaisee kyllästyneen oloisena. Nuoren, hädin tuskin ammattiin valmistuneen, sileäihoisen terapeuttitytön mielestä rakkauselämäni on, asiallisesti ottaen, minun ongelmani, eikä hänen.
Onhan se niinkin, minä sanon, ja pyörittelen vaivautuneena peukaloitani.
Kuka siitä sitten ottaa vastuun, ellet sinä itse? terapeuttini kysyy, ja katsoo minua tuiman näköisenä.
En minä tiedä, minä sanon tympeästi, ja punastun kovasti.
Kuka tahansa muu, sinun asemassasi, olisi ottanut rakastajattaren, terapeuttini jatkaa. Oletko sinä puutteessa, vai et? Et sinä voi koko lopun elämääsi olla hoitajana toisille.
Terapeuttini sanat osuvat maaliinsa, sääli ei ole rakkautta. Mutta silti en tiedä, miten toimia. En ole tottunut jättämään ketään. En ole tottunut jättämään ketään oman onnensa nojaan. En ketään itseäni heikompaa varsinkaan.
Kommentit