...Sony World Photography Awardseissa tänä vuonna Open Competition sarjassa 15 parhaan joukkoon eli Shortlistiin avasi minulle monia sellaisia ovia, joista olin aiemmin voinut vain haaveilla.
Pääsin ensinnäkin esille kuvieni kanssa kansainvälisissä lehdissä ja lukuisissa valokuvaajien isoissa foorumeissa. Aloin saada kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin, hienoihin valokuvanäyttelyihin, tapahtumiin jne.

Olin kaivannut kipeästi tukea ja tunnustusta sille mitä tein ja osasin, ja unelma kävi lopultakin toteen.
 

Olin ottanut tuhansia kuvia pelkästään kuluneen vuoden aikana, viimeisestä 20 vuodesta puhumattakaan. 

Isoimman harppauksen eteenpäin myöhemmällä iällä tein kuvien editoinnissa. 

Nuorempana en ymmärtänyt editoinnista mitään, vanhempana siitä tuli minulle intohimo.

Useimmat päivät kuluivat kuvien jälkikäsittelyssä. Tarkistin uudelleen ja uudelleen valotuksia, varjoja, kuvien kokoja ym. Perehdyin maanikon vimmalla yksityiskohtiin ja aloin isojen kokonaisuuksien, maisemien, sijaan perehtyä yhä pienempiin kohteisiin. 

Makro kuvauksesta tuli minulle lähes addiktio. Yhtäkkiä huomasin tekeväni sitä, mitä kaikkein viimeisimpänä olin uskonut tekeväni. Kuvasin kukkia, kärpäsiä, perhosia, ampiaisia, käpyjä, sieniä. Mikään pienen kokoinen ei tuntunut liian mitättömältä, ja kaikki mitä tein tuntui mielekkäältä ja hauskalta - lähes terapeuttiselta.
 

Tein myöskin laajoja kuvasarjoja bipoon liittyen. Kuvasin sairauden eri vaiheita, tunnetiloja, ahdistusta, kipua, masennusta, tuskaa.

Mitään vastaavaa tervehtymisen tunnetta en koskaan kokenut niinä vuosina nuorena kun vielä kirjoitin. En saanut ikinä kirjoittamisesta sellaista riemun tunnetta, kuin nyt vanhempana koin saavani valokuvaamisesta. Kirjoittaminen oli aina minulle työlästä, enkä ikinä oppinut kunnolla kielioppia, ja mitä vahvemmiksi lääkitykseni kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekä psorikipujen vuoksi tulivat, sitä ylivoimaisemmalta minusta tuntui enää saada edes yhtä järkevää lausetta kokoon. Häpesin oppimattomuuttani ja kömpelyyttäni, ja kadehdin niitä jotka olivat opiskelleet yliopistoissa ja tiesivät asioista enemmän kuin minä. Alemmuudentunne oli valtava. Olin ja olen vitun tyhmä monissa asioissa, mitä sitä kiertelemään. En osaa ajaa edes autoa, en ole ikinä ajanut metriäkään. 

Aloin siirtyä sanoista yhä enemmän visuaalisuuteen. 

Huomasin muutoksen ihan arjessakin. 

Kuuntelin yhä enemmän vaimoani, enkä kokenut enää mitään tarvetta pitää ylipitkiä maanisia puheita elämän tarkoituksesta, tai mistä nyt milloinkin hullu ihminen pakkomielteen tuntien saarnaamiselle ottaakin. 
 

Kun halusin ilmaista itseäni otin kuvan. Kävelin kamera kaulassa pitkin meren rantaa tai metsissä, ja odotin joka kerta jännittyneenä mikä lintu tai perhonen tällä kertaa tulee vastaan. 

Itse asiassa teen sitä nykyisin joka päivä, olen tehnyt jo pitkään

ja voisin vaikka vannoa, että toisinaan olen aika ajoin hyvin onnellinen, enkä tunne itseäni enää idiootiksi kuin harvoin.

Tästä on hyvä jatkaa, tällainen ihminen halusin aina olla.

Herään joka aamu neljän jälkeen, ja odotan innolla mitä päivä tuo mukanaan. Sitten kaurapuuroa, kahvia ja ulos pitkälle kävelylle.

Luonto on joka päivä hiukan erilainen, ja aina löytyy jokin uusi paikka tai alue jossa ei vielä ole käynyt.