Myöhemmin keväällä, kun rahaa alkaa tulla, ostan eräältä tutulta tietokoneen. Luen lehdistä, että kirjoituskoneita ei enää tarvita.

Minulla ei ole vähintäkään käsitystä siitä, mitä Laajakaista tarkoittaa. En tiedä tietokoneista mitään. En ole kovinkaan innostunut Internetistä. Hiirtä osaan käyttää, siinä kaikki. Nykytekniikka, nykyaika,  ylipäätään on ajanut ohitseni formulavauhdilla jo kauan sitten. Vain vaivoin jaksan pitää presidenteistä lukua. Lähikulmille on valmistunut huomaamattani kokonainen kaupunginosa - toistakymmentä kerrostaloa, omakotitaloja, rivitaloja. Parkinkadun vanhaa peltoaukiota ja latoja ei enää ole. Tilalle on noussut liuta tylsän näköisiä yliopistorakennuksia. Pieni talo preerialla, Rintamäkeläiset tai Tohtori Sykerö ei pyöri televisiossa. Polkupyörissä on, aiemman kolmen vaihteen sijasta, kolmekymmentä vaihdetta. Syksyn Sävel - laulukilpailu on ilmeisesti lopetettu? Pelimannet-yhtyeen vielä muistan, sen jälkeisistä voittajista en ole kuullut sanaakaan. Misseistä tunnistan Lola Odusogan. Hiihtäjistä palautan mieleeni Pertti Teurajärven, Asko Aution ja Juha Miedon. Rockmusikoista Dave Lindholmin, Pelle Miljoonan, Remun, Juicen, Tumppi Varosen. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä tai ketä Pokemon, Teletapit, Marco Bjurström, Metsolat tai Kotikatu ovat. Ihmettelen, mihin Joel Hallikainen on kadonnut. Olen ollut enemmän tai vähemmän omissa maailmoissani toistakymmentä vuotta.

P, Väiski, Sakke, R, isoisä, toinen isoäideistäni, V, ex-appiukko + heti perään tämän vanhemmat ja Masa ovat kuolleet, ja iso joukko monia monia muita vielä päälle. Osa minulle hyvin rakkaita, osa vähemmän rakkaita, ihmisiä. Osa on kuollut oman käden kautta, osa omia aikojaan, osa viinaan, osa syöpään, osa huumeisiin, osa tapettu.

Rauhoittavat lääkkeet auttavat minua keskittymään. Opin nopeasti tekstinkäsittelyn alkeita, surffaamaan netissä, hoitamaan sähköpostilaatikkoa, pelaamaan pelejä, kirjoittamaan HTML-kieltä.  Huterasta, harhaisesta ja alakuloisesta olostani huolimatta, huomaan innostuvani ATK:sta kovasti. En kaipaa Liisan lisäksi mitään enkä ketään. Elämäni pyörii pitkälti työpöydän  ympärillä.

Lääkärini tekee pahan virhearvion samoihin aikoihin - juuri kun olen saamassa arjesta otetta.

Toisinaan kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsivää ihmistä erehdytään pitämään, ennen tarkempia verikokeita,  masennuspotilaana. Minun tapauksessani käy päin vastoin. Olen vajonnut edellisen kesän ja syksyn kestäneestä maniasta lyhyessä ajassa syvään debressioon, ja alan syödä, muiden lääkkeiden päälle, thyroxinia kilpirauhauhasen vajaatoimintaan.

Arvot ovat väliaikaisesti alhaalla, mutta varsinaista vajaatoimintaa, kuten myöhemmät ajat tulevat näyttämään, minulla ei ole. Saan vakavan lääkemyrkytyksen, josta selviämiseen menee fyysisessä mielessä toista viikkoa.

Mutta henkisesti alan olla vahvoilla.

Ihmiset, yhdistykset, yhteisöt, piirit, jotka vielä jokin vuosi aiemmin eivät halunneet kuullakaan minusta - enkä minä heistä, alkavat, Liisan hämmästykseksi, kiinnostua tekemisistäni ja palkita minua.

Liisalle paljastuu minusta ja aiemmasta elämästäni jotakin, minkä kuvittelin jo haudanneeni lopullisesti taakseni. Jotakin hyvää, arvokasta. Jotakin sata vuotta sitten kesken jäänyttä. Jotakin rakasta ja elintärkeää, sellaista, mitä ilman en voi elää, mutta jota en ole halunnut ajatella, enkä siitä puhua vuosiin.

Deprakinia minulle suositellaan lääkkeeksi mielisairauteeni samana kesänä.