Jossain vaiheessa juokseminen, ja kuntoilu ylipäätään, alkoi astua voimakkaasti kuvaan mukaan.
En muista miksi päätin alkaa juosta. Luultavasti kyse oli jostakin samankaltaisesta ilmiöstä kuin ajaisi raivomielisen vimmalla, silmät hullunkiillosta loimuten, autolla kahtasataa päin betoniseinää, ja aivan viime metreillä päättäisi lyödä rajusti, hätäännyksissään, jarrut pohjaan.
Ensimmäisen juoksulenkin pystyn palauttamaan mieleeni metrin tarkasti. Oli toukokuu. Muistan auringon valon, koivut, pihlajat, pääskyt, tuoksut, hiekan rapinan kenkien pohjissa. Muistan hien, hengen haukkomisen, kolmeensataan nousseen pulssin, tajunnan hämärtymisen, tunnottomiksi menneet jalat ja kädet.
Juoksin yhteen menoon kaksi ja puolisataa metriä. Pääsin juuri ja juuri pellon poikki siihen kohtaan, josta kuntorata alkoi. Nojasin käsieni varassa polviini, ja pyyhin kasvojani. Kävelin ison ylämäen päälle, ja jatkoin hissun kissun matkaa eteenpäin, juoksuaskelin. Lönkötin mäen alas, koukkasin pitkän mutkan ja tulin jätteenpolttolaitoksen kohdalle. Olin sekaisin tunteesta, jolle en löytänyt nimeä. Niistin nenääni, ja ajattelin, että ensi kerralla juoksen koko puolentoista kilometrin matkan pysähtymättä.
Kuten sitten kahta päivää myöhemmin juoksinkin.
Seuraavina viikkoina ja kuukausina alkoi muuttua paljon. Oli vuosi -95, tai -96. Juomisen rinnalle alkoi kehittyä jotakin muuta. Jotakin kokonaan uutta. Juoksin ja join, juoksin ja join. Juoksemisen lisäksi aloin uida ja pyöräillä, nostella puntteja. Motivoiduin voimakkaasti saamaan itseni hyvään fyysiseen kuntoon. Olin kolmenkymmenen. En ollut mikään lapsi enää. Mietin, että mikä hevon vittu minua oikein vaivaa. Tiesin, että tavalla tai toisella minun täytyy alkaa saada holttia itseeni. Olin valmis mihin tahansa muutoksiin,
mihin tahansa, kunhan vain itsetuhon kierre loppuisi. R oli muistaakseni tuossa kohtaa jo kuollut, ja P oli elossa enää sanan etäisessä merkityksessä.
Juoksulenkkini alkoivat pidentyä lyhyessä ajassa. Ei mennyt montaakaan viikkoa, kun pääsin ensimmäisen kerran hitaasti askeltaen viidenkilometrin rajapyykin ohi. Mielessäni alkoi siinnellä Ruissalon 10 km:n Ruisriikki. Halusin osallistua tapahtumaan, jossa näkisin muita juoksijoita. En puhunut aikeistani paljon kenellekään. En usko kenenkään tienneen minun edes alkaneen juosta, ennen kuin paljastin asian pikkuveljelleni heinäkuussa. Sanoin tahtovani mukaan Ruissaloon. Tarvitsin selkeän tavoitteen, johon treenata. Ensimmäistä kertaa minulla oli syy rajoittaa juomistani.
Isäni oli kannustamassa minua kun tulin maaliin, puolikuolleena, neljänneksi viimeisenä, - hyvä Marko! - kolmea pelleilymielessä mukaan osallistunutta pikkupoikaa ennen. Aikani oli 1 h 6 min.
Aloin itkeä rajusti, kun minulle lyötiin suorituksesta mitali käteen.
Elokuussa 2001, kun laitan treffi-ilmoituksen paikallislehteen, olen kovassa fyysisessä kunnossa. Olen vakiosallistuja kaikissa juoksutapahtumissa. Normaaliin päivärutiiniini kuuluu juosta aamulla 10-15 km, ja pyöräillä 50 -70 km päälle. Olen heinäkuussa juossut puolimaratonin, 21 km, paahtavassa helteessä aikaan 2 h 12 min. Juon edelleen paljon kerralla, ja usein, mutta kuntoilu, kirjoittamisen lisäksi, on ehdottomasti ykkösasia elämässäni.
Henkisessä mielessä käyn eloonjäämiskamppailua itseni kanssa.
Elokuun 11. päivä 2001 seison bussipysäkillä, ja varron naista jonka kanssa olen edellisenä iltana sopinut sokkotreffit.
En odota kovinkaan suuria. Ilmassa ei ole suuren urheilujuhlan tuntua, vaan perkeleellinen määrä hyttysiä.
Ensimmäisen juoksulenkin pystyn palauttamaan mieleeni metrin tarkasti. Oli toukokuu. Muistan auringon valon, koivut, pihlajat, pääskyt, tuoksut, hiekan rapinan kenkien pohjissa. Muistan hien, hengen haukkomisen, kolmeensataan nousseen pulssin, tajunnan hämärtymisen, tunnottomiksi menneet jalat ja kädet.
Juoksin yhteen menoon kaksi ja puolisataa metriä. Pääsin juuri ja juuri pellon poikki siihen kohtaan, josta kuntorata alkoi. Nojasin käsieni varassa polviini, ja pyyhin kasvojani. Kävelin ison ylämäen päälle, ja jatkoin hissun kissun matkaa eteenpäin, juoksuaskelin. Lönkötin mäen alas, koukkasin pitkän mutkan ja tulin jätteenpolttolaitoksen kohdalle. Olin sekaisin tunteesta, jolle en löytänyt nimeä. Niistin nenääni, ja ajattelin, että ensi kerralla juoksen koko puolentoista kilometrin matkan pysähtymättä.
Kuten sitten kahta päivää myöhemmin juoksinkin.
Seuraavina viikkoina ja kuukausina alkoi muuttua paljon. Oli vuosi -95, tai -96. Juomisen rinnalle alkoi kehittyä jotakin muuta. Jotakin kokonaan uutta. Juoksin ja join, juoksin ja join. Juoksemisen lisäksi aloin uida ja pyöräillä, nostella puntteja. Motivoiduin voimakkaasti saamaan itseni hyvään fyysiseen kuntoon. Olin kolmenkymmenen. En ollut mikään lapsi enää. Mietin, että mikä hevon vittu minua oikein vaivaa. Tiesin, että tavalla tai toisella minun täytyy alkaa saada holttia itseeni. Olin valmis mihin tahansa muutoksiin,
mihin tahansa, kunhan vain itsetuhon kierre loppuisi. R oli muistaakseni tuossa kohtaa jo kuollut, ja P oli elossa enää sanan etäisessä merkityksessä.
Juoksulenkkini alkoivat pidentyä lyhyessä ajassa. Ei mennyt montaakaan viikkoa, kun pääsin ensimmäisen kerran hitaasti askeltaen viidenkilometrin rajapyykin ohi. Mielessäni alkoi siinnellä Ruissalon 10 km:n Ruisriikki. Halusin osallistua tapahtumaan, jossa näkisin muita juoksijoita. En puhunut aikeistani paljon kenellekään. En usko kenenkään tienneen minun edes alkaneen juosta, ennen kuin paljastin asian pikkuveljelleni heinäkuussa. Sanoin tahtovani mukaan Ruissaloon. Tarvitsin selkeän tavoitteen, johon treenata. Ensimmäistä kertaa minulla oli syy rajoittaa juomistani.
Isäni oli kannustamassa minua kun tulin maaliin, puolikuolleena, neljänneksi viimeisenä, - hyvä Marko! - kolmea pelleilymielessä mukaan osallistunutta pikkupoikaa ennen. Aikani oli 1 h 6 min.
Aloin itkeä rajusti, kun minulle lyötiin suorituksesta mitali käteen.
Elokuussa 2001, kun laitan treffi-ilmoituksen paikallislehteen, olen kovassa fyysisessä kunnossa. Olen vakiosallistuja kaikissa juoksutapahtumissa. Normaaliin päivärutiiniini kuuluu juosta aamulla 10-15 km, ja pyöräillä 50 -70 km päälle. Olen heinäkuussa juossut puolimaratonin, 21 km, paahtavassa helteessä aikaan 2 h 12 min. Juon edelleen paljon kerralla, ja usein, mutta kuntoilu, kirjoittamisen lisäksi, on ehdottomasti ykkösasia elämässäni.
Henkisessä mielessä käyn eloonjäämiskamppailua itseni kanssa.
Elokuun 11. päivä 2001 seison bussipysäkillä, ja varron naista jonka kanssa olen edellisenä iltana sopinut sokkotreffit.
En odota kovinkaan suuria. Ilmassa ei ole suuren urheilujuhlan tuntua, vaan perkeleellinen määrä hyttysiä.
Kommentit