Kokonaan uusi elämä oli edessäni mikäli uskalsin panna peliin kaikki. Itse asiassa mitään riskiä ei ollut: minä olin tikkaiden alimmalla puolalla, epäonnistunut sanan jokaisessa merkityksessä.

Henry Miller, Sexus

Ovikello soi äsken. Vastoin tapojani avasin oven kun luulin vaimon tulevan anoppilasta. Joku vanha humalainen, ilmeisesti äskettäin piesty, kasvot mustelmilla oleva nainen oli käytävässä ja pyysi hiljaisella äänellä minua tilaamaan taksin. Katsoin kun nainen seisoi pitkän aikaa pihalla, ja odotti autoa sen näköisenä että ei se varmaan edes saavukaan. Mutta saapui se.

Kammoan väkivaltaa yli kaiken. Kova huutaminenkin on minulle liikaa. Peräännyn aina jos koen oloni vähänkin uhatuksi. Olen aina perääntynyt. Minulla ei ole mainetta puolustettavana. En ole kaksintaisteluun valmista miestyyppiä. Ilmeisesti minulta puuttuu jokin siihen tarvittava geeni?

Siinä mielessä on merkillistä miten paljon olen tuntenut agressiivisesti käyttäytyviä ihmisiä. Osaan tutustuin jo kouluaikoina, osan opin tuntemaan kapakkavuosinani. Yksikään heistä ei vaikuttanut kovin onnelliselta tai tasapainoiselta, ihmettelivät vain mikä vittu on vikana kun kaikki vieroksuvat ja katsovat pitkin nenänvartta.  Useimmat vaikuttivat hyvin hämmentyneiltä oman käytöksensä edessä ja tuntuivat alitajuisesti kaipaavan jatkuvaa ymmärrystä ja jotain epämääräistä apua - jota ainakaan minulla ei ollut yhdellekään heistä antaa. Minulla oli omissa pakko-oireissani ja pakkomielteissäni kyllin tekemistä. Juominen, pelaaminen jne.

Mummo ei aikanaan tiennyt minkä karhunpalveluksen minulle teki kun lapsena nosti minut lyömään kolikkoa viidenkymmenen pennin pajatsoon. Se meinaan meni veriin heti. Ja siitä seurasi kahdenkymmenen vuoden pelihelvetti vailla vertaa.

Nyt: Oxamin. Lepoa.