Olimme olleet Liisan kanssa vain joitakin viikkoja yhdessä, kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen.

Olin vuosien varrella saanut satoja paniikkikohtauksia. Paniikkihäiriödiagnoosi oli ollut papereissa yhdeksäntoista vuotiaasta saakka. Mutta kuten aina paniikkikohtauksen tullessa, olin herttaisen tietämätön siitä, että olin saamassa paniikikohtausta. Luulin, että minulla on sydäninfarkti, tai veritulppa.

Tilanne muistutti melko paljon Sopranos - sarjan kohtausta, jossa Tony herättyään löntystelee hitaasti alakertaan, avaa jääkaapin oven, haukkoo henkeä, pitelee rintaansa ja lyyhistyy lattialle siihen paikkaan.

Olen saanut kaikki paniikkikohtaukseni saman kaavan mukaan. Kesken jonkin arkipäiväisen puuhastelun. Kastellessani kukkia, valmistaessani ruokaa, kuunnellessani musiikkia, lukiessani kirjaa, vaihtaessani vaatteita, käydessäni nukkumaan tai katsoessani televisiota. Mitään varoitusmerkkejä ei koskaan ole tullut. Selvennykseksi: en pelkää linja-autoja, esiintymistä, julkisia paikkoja, kauppoja, toreja, muita ihmisiä, eläimiä tai asioimista virastoissa. Syystä tai toisesta, minä vain saan paniikkikohtauksia. Ja yleensä ne tulevat yksityisissä, aivan tavallisissa tilanteissa.

Tällä kertaa kohtaus tuli saunassa. Juttelimme, hyvällä mielellä, niitä näitä. Liisa taisi kertoa joitakin lapsuusmuistojaan. Minä kuuntelin. Annoin ajatusten vaeltaa. Heittelin löylyä aina välillä. Oli perjantai. Viikonloppu edessä. Jääkaapissa odotti pari isoa pihviä, olutta, viiniä. Mieli ei olisi voinut olla parempi. Nousin lauteilta, menin itsekseni hyräillen suihkuun. Peseydyin. Mitään kummallista en huomannut ilmassa. Vointini oli oikein hyvä. Aamulla olin juossut kahdentoistakilometrin kilometrin lenkin.

Pukuhuoneessa olin pyörtyä niille sijoilleni. Nojasin seinään pystymättä huutamaan apua. Sydämeni takoi kahtasataa. Olin vitivalkoinen. Happi ei kulkenut. Jäsenistäni katosi tunto. Kohtaus oli raju. Olen joskus myöhemmin kuvannut tilannetta sanomalla, että koko siihenastinen maaninen minuuteni valahti sinä iltapäivänä kerralla yltäni. Lopullisesti. En koskaan enää juossut tai liikkunut kuten ennen. En koskaan enää juonut tai syönyt kuten ennen. Mikään ei ollut kuten ennen. Ei mikään. Hajosin palasiksi - vaikka itse en sitä vielä tiennyt. Meni kuukausia, ennen kuin sisäistin tilanteeni vakavuuden. Kaikki oli lopussa. Tai alussa.

Niin, tai näin, se miksi olen nyt tässä, ja asiat ovat kuten ovat, sai alkunsa perjantaina 19.10 2001 klo 16.15,  jos syntymä jätetään pois laskuista.

Olen kymmenet kerrat myöhemmin jäljittänyt mielessäni, mitä sinä päivänä tapahtui. Olen selannut päiväkirjaa. Muistellut, mitä teimme tai puhuimme. Mikä minussa napsahti. Mitään selitystä en ole löytänyt. Minä vain romahdin, sain tarpeekseni. Se siitä. Paineita oli riittänyt pitkin vuotta joka suunnalta, kuten aina. Työsuhteeni oli mennyt poikki keväällä. Raha-asiat oli perseellään. Välit vanhempiin, ja ylipäätään kaikkiin ihmisiin, poikki. Parisuhteesta ei ollut ollut tietoakaan vuosiin. Join, ja kuntoilin kuin mieletön. Lääkkeitä olin kieltäytynyt ottamasta vuoteen, eikä minua terapiakaan ollut aikoihin kiinnostanut. Päänuppini oli ollut hoitamattomana ja risana pitkään. Rääkkäsin itseäni kaikilla tavoin. Päälle oli vielä liuta muita sikseen vakavia ja vittumaisia asioita, joita on turha, ja joita en voi, kaikkia tässä luetella. Olin melkoisessa puristuksessa monelta suunnalta. Osa tapahtumista oli sellaisia, joihin olin itse ollut myötävaikuttamassa. Osa tapahtumista oli sellaisia, joihin minulla ei ollut osaa eikä arpaa, mutta jouduin tahtomattani silti keskuspyörteeseen, siinä missä Liisakin.

Liisan kanssa kihlautuminen, ja yhteenmuuttaminen oli pelastus, mutta samalla kova lisärasitus. Henkisessä mielessä panin kaiken yhden kortin varaan, kuten Liisakin. Emme voineet kuin toivoa, että kaikki lähtee sujumaan hyvin.

Toistan vielä: Liisalla ei ollut vähintäkään taustaa päihde- tai mt-ongelmille. Kaikki tiedot, joita hänellä mielenterveysongelmista oli, perustuivat viikkolehtiin tai Pekka ja Pätkä elokuviin.

Hissillä kotiin päästyämme, soitimme välittömästi ambulanssin. Yritin kaikkea mahdollista saadakseni hengitykseni tasaantumaan. Join mustikkamehua. Nostin jalat seinää vasten. Otin paperipussin avuksi. Pitelin Liisaa kädestä. Mikään ei auttanut. Mieleenkään ei tullut, että kyseessä olisi voinut olla mikään muu kuin äkillinen, vakava fyysisen terveyden romahtaminen. Verenpaineeni oli korkealla. Ambulanssimiehet jututtivat, ja katselivat minua. Se on kuules nyt kolme päivää totaalilepoa, toinen miehistä sanoi.

Kolme päivää...!? Ei ikinä, minä ajattelin. Uhittelin vielä päälle, että jo huomenna olen lenkkipolulla kuten ennenkin. Ensi vuonna on edessä maraton.

Seuraavana aamuna hädin tuskin pystyin kävelemään korttelin ympäri.

Miehet sanoivat Liisalle, että soittaa myöhemmin illalla heidät hakemaan minut, ellen suostu rauhoittumaan. Ihmettelin kommentia. Omasta mielestäni olin aivan rauhallinen.

Tulevina viikkoina, ja kuukausina aloin saada paniikkikohtauksia liukuhihnalta, nukkuessakin. Olin aivan toivoton. Mitkään vanhat vaatteet ei menneet päälle. Lihoin toistakymmentä kiloa. Mielialat heitteli, miten sattui. Yhä useammin tuntui siltä, että olen räjähtämässä sisältä päin. Yhä useammin Liisa itki neuvottomana vuokseni. Yhä useammin makasin peiton alla harhaisena, sikiöasennossa uskaltamatta liikahtaakaan. Kuuntelin, käsi ranteella, omaa hengitystäni. Ajattelin, että ei tämä ihan näinkään pitänyt mennä.

Vihdoinkin elämässäni oli paljon rakkautta, minusta huolehtivia ja välittäviä ihmisiä, mutta minusta ei ollut mihinkään. Minunhan olisi pitänyt olla onneni kukkuloilla.