Posti toi seitsemänsadan euron edestä laskuja. Liisa lähti työvoimatoimistoon. Sääliksi kävi. Liisalla kova flunssa, minulla tauti vasta alkamassa.

Monenmoista tässä on meneillään. Verotoimisto kysyi tarkennettuja tulotietoja minulta jo keväällä. Ilmoitin saman, minkä eilen työvoimatoimistoonkin, että ei minulla mitään varallisuutta ole, eikä ikinä tule näillä näkymin olemaankaan. Selvisin tosin voudin kynsistä jo kymmenen vuotta sitten. Minulla on luottotiedot kunnossa; olen velaton mies, mutta varakasta se ei minusta tee.

Pidettävä jäitä hatussa. Aivan turha murehtia, kun vielä ei tiedä varmaksi mistään mitään. Maanantaisen lääkärireissun jälkeen ollaan puolet viisaampia.

Minulla on tapana sanoa, että Liisa on tervein ihminen jonka tunnen. Liisalla ei ollut mitään taustaa mt-asioille, päihdeongelmille ym. ennen minua. Liisa oli käsittämättömän rohkea solmiessaan suhteen minuun. Tapasimme paikallislehteen laittamani senssi-ilmoituksen kautta. Yllätys oli suuri, kun huomasimme asuvamme korttelin päässä toisistamme. Läksimme ensimmäisillä treffeillämme maaseudulle kävelemään, myöhemmin illalla menimme Liisan luo kahville. Olimme sopineet tapaamisen bussipysäkille. Jännitin kovasti, että mikähän sieltä oikein tulee. En muista, minkä merkin olimme sopineet toinen toisemme tunnistamiseksi, mutta tunnistimme toisemme heti. Oli elokuun 11.päivä 2001.

Kolme viikkoa myöhemmin minä asuin Liisan luona, ja aloin uudelleen, parin vuoden tauon jälkeen kirjoittamaan. Kannoin enimmät tavarani käsin, ja pyöräntarakalla, loput vietiin velipojan, ja erään tutun, kanssa autolla. Viikon tai kahden kuluttua menimme Liisan kanssa kihloihin, tammikuussa, viiden kuukauden yhteiselon jälkeen, kahden todistajan läsnäollessa, Maarian kirkossa, naimisiin.

Monet lienevät luulleen tuolloin, että olen tulossa syyntakeettomaan tilaan, nitkahtamassa viimeinkin lopullisesti järjiltäni, enkä enää hallitse itseäni.

Harvat käsittivät, että olin elämäni ensimmäistä kertaa koko sydämestäni rakastunut. Rakastunut naiseen, joka oli koko sydämestään rakastunut minuun.

Alkuajat oli tosi vaikeita. Olin aivan hajalla ihmisenä, eikä minulla ollut kunnon käsitystä siitä miten normaalia elämää eletään. Emme riidelleet koskaan, tilanne on säilynyt samanlaisena näihin päiviin, mutta minä jouduin sopeutumaan lukuisiin uusiin, tuntemattomiin asioihin, kuten Liisakin, eikä se ollut kummallekaan helppoa. Sain liukuhihnalta paniikkikohtauksia, kipuni pahenivat rajuista sietämättömiksi, lihoin viisitoista kiloa ym. Ambulanssi jouduttiin kutsumaan monta kertaa. Sairaalaan jouduin muistaakseni kuukauden, tai kahden kuluttua häistä. Tehtiin kaikenlaisia kokeita, ultraääntä, röntgeniä, verikokeita jne. Minulla oli kuumetta, vatsa ei toiminut, eikä paljon mikään muukaan osa ruumiissa. Olin huonossa kunnossa, pelkkä käveleminen oli yhtä tuskaa. Joka paikasta sattui yötä päivää.

Tuleeko kaljoiteltua paljon? lääkäri kysyi. Minä sanoin, ei enää nykyään, ja pyörittelin peukaloitani.

Minulla oli paksusuolentulehdus. Mutta akuutein asia oli silti pääkoppa. Terveyskeskuksesta sain lähetteen mt-toimistoon, jossa vakuutin, ristiriitaista kylläkin, olevani aivan kunnossa. Ristiriitaiseksi asian teki se, että olin kovasti toivonut saavani kunnollista apua ongelmiini, ja nyt kun sitä oli pitkästä aikaa tarjolla, ilmoitin että pärjään oikein hyvin pelkällä oxaminilla ja somadrililla, ja terapiaa, sen paremmin kuin mitään muutakaan lässyn lässyä, en kaipaa lainkaan. En osaa tänäkään päivänä selittää, miksi käyttäydyin, kuten käyttäydyin. Tilanne oli kuin toisinto yöstä jolloin minua tultiin kahden miehen voimin noutamaan ambulanssilla sairaalaan. Miehet sanoivat jos haluat, pääset meidän kyydissä suoraan hoitoon. Minä vastasin, jään mieluummin kotiin.

Tällainen superpärjääjän näytteleminen oli tyypillistä minulle viime vuosiin saakka. Väänsin hirvittävimmätkin vastoinkäymiset, terveyden romahtamiset, köyhyyden, yksinäisyyden - niin kirjoituksissani, kuin tavallisissa pöytäkeskusteluissakin voitokseni. Näin kaikessa muka jotain hyvää, selitin että kaikesta voi oppia, kaikki kokemukset ovat ihmiselle pitkässä juoksussa rikastuttavia elämyksiä jne. - niin vakuutin muille ja itselleni, vaikka tosi asiassa olin totaalisesti romahtanut, itsemurhan partaalla oleva ihminen, ja sen vuoren varmasti näkivät kaikki jotka minun kanssani surukseen joutuivat tekemisiin. Poikkeuksetta kaikki, joiden elämä tavalla tai toisella risteytyi hetkeksikään omani kanssa, katkaisivat tavallisesti välit minuun jo lyhyen, toiset astetta pidemmän, tuttavuuden jälkeen.

Turha sanoakaan, miten rajun tunnemyrskyn koin tutustuttuani Liisaan, eikä se ole mennyt vieläkään, yli viisi vuotta myöhemmin, ohi.

Joka päivä ihmettelen, miten Liisa kestää minua,

kertaakaan en ole pelännyt, että hän jättäisi minut.