Pankinjohtaja Aarne Tiusanen juoksi neljättä maratoniaan. Syövyttävä, kitkerä virtsainen hiki norui pitkin nivusia, kainaloita, selkää ja sääriä. Maku tuntui voimakkaana suussa saakka. Aarnen oli paha olla. Tuhannen markan tossut hinkkasivat nilkkoja, varpaita ja jalkapohjia vereslihalle.

Valmistautuminen suoritukseen oli kevään mittaan edennyt toivotulla tavalla. Paria flunssaa lukuun ottamatta pankinjohtaja Tiusanen oli pysynyt terveenä. Rasitusvammoja, tai murtumia ei ollut tullut. Kaiken piti olla hyvin. Mitään hälytyssignaaleja ei ollut kuulunut kuukausiin. Ei mistään. Kaikkien mittareiden, testien ja kokeiden mukaan Aarne oli huippukunnossa.

Pankinjohtaja Aarne Tiusanen oli pois raiteiltaan. Juoksu ei sujunut. Pää oli kuin höyrypannu.

Niljainen räkä, hiki ja veri valuivat puroina kasvoissa. Sierainten limakalvohaavaumat olivat auenneet. Reisilihakset hytisivät kivusta ja rasituksesta. Kylkeen vihloi. Pian tultaisiin kolmenkymmenen kilometrin kohdalle. Sitten alkaisi maratonin raskain osuus, täsmäaseen tarkkuudella lopunkin mielenrauhan tappavavat viimeiset kilometrit. Aarnea huimasi, itketti ja yökötti. Tankkaus ei ollut osunut kohdalleen. Tai sitten vika oli jossain muualla.

Aarne epäili että ei pääsisi tällä kertaa maaliin asti. Perkeleellinen tuska tuntui kaikkialla. Sappirakossa poltti, pulputti ja porisi. Kouluikäiset nuoret juoksivat Aarnen ohi leikiten, ilakoiden ja naureskellen. Nauttivat joka metristä.

Pankinjohtaja Aarne Tiusasen jalkovälissä tuntui, kuin kilikelloille olisi joka askeleella potkittu teräksellä vuoratuilla maihinoususaappailla.

Kallonpohjassa rutisi ja kihelmöi. Otsalohkot olivat täynnä  happoa ja suolavettä. Puoleen tuntiin Aarne ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Lämpömittari näytti  kahtakymmentäseitsemää lämpöastetta. Ennätyshellettä. Hiekka-aavikko olosuhteita. Ilma seisoi. Tuulenvireestä ei voinut edes haaveilla. Mutta se ei ollut mikään selitys. Aarne oli tiennyt säätilan etukäteen, siinä missä kaikki muutkin.

Kolme tai neljä osallistujaa oli pyörtynyt heti alkumatkasta. Toistakymmentä oli viety tiputukseen kahdenkymmenen kilometrin kohdalla. Ambulanssit ja hoitohenkilökunta seurasivat juoksijoita tarkkaan. Aarne poimi huoltopisteistä mehua ja suolakurkun palasia. Mikään ei auttanut. Silmissä hämärtyi, musteni. Sykettä ei kannattanut seurata lainkaan, olisi iskenyt paniikki, kauhu ja kuolemanpelko. Jossain kahdensadan pinnassa se oli.

Aarne tunsi kuumeen nousevan. Vilutti ja kuumotti vuoronperään. Askeleet ei osuneet kohdalleen. Polvet notkahtelivat.

Aarne rääkyi ja parkui suoraa huutoa. Vatsalaukku ja keuhkot tuntuivat kolmelta kuivalta metalliselta pussilta, jotka hankasivat rintalastan alla toinen toisiaan vasten. Vinkunan saattoi kuulla. Se vihloi korvia. Pankinjohtaja Tiusanen oli varma, että menettäisi pian järkensä.

Mikään ei pysynyt sisällä. Ei edes norona leukaa pitkin valuva paksu kuola. Aarne oli antanut ylen kahdesti, ja pian olisi kolmas kerta edessä. Takaraivoon pisti ja poltteli. Niska oli tunnoton. Aivoissa risteili sanoja ja lauseen pätkiä.

Äiti! äiti!

Hop-hop-hop-hop. Yleisön kannustushuudot eivät tavoittaneet Aarnea. Helle seivästi katuporan varmuudella mielen ja aivot. Taivas oli pilvetön. Aurinko poltti Aarnen silmäkuopista ulos pullottavia viininpunaisia pupilleja kuin keskipäivällä, vaikka kello oli puoli yhdeksän illalla.

Hop-hop-hop-hop. Ihmiset taputtivat ja hurrasivat. Etäämpänä soitti sambaryhmä. Karnevaalitunnelmaa.

Kaksitoista kilometriä maaliin.

Selkään, vatsaan ja kylkiin liimautunut kisapaita oli vihreänkellertävän oksennuksen peitossa. Haju leijui nenään. Aarne oli kaatua kuvotuksesta rähmälleen. Numerolappu oli pudonnut jonnekin. Silmälasit, juomapullo ja kello olivat kadonneet.

Pankinjohtaja Aarne Tiusanen hoippui kuin vähämielinen perskänninen apina, etukäpälät maata viistäen, juopuneen siksakkia tien laidasta laitaan. Aarne näytti kirjaimellisesti persettään kaikille. Aarnen shortsit valuivat vyötäröltä alas päin kohti polvia. Aarnen pää nytkähti rinnuksille. Katse haritti jalkaterien ja asfaltin välimaastossa.

Ruumiista lähti kummallisia ääniä. Rutinaa, ulvahduksia, prutkutusta, tussahduksia ja törähdyksiä.

                      *          *            *

Suurin piirtein tuolta puolimaratonin juokseminen aikanaan tuntui.

Tai jotain sinne päin ;-)  Mutta rakastin jokaista metriä.