Helsingin reissulla kaikki oli valjennut Danielille viimeistään. Sirkku oli ollut hiljainen, äksy ja totinen koko menomatkan ajan, vaikka oli itse lähtemistä ehdottanut. Daniel oli sanonut, hyvä on mennään vain ostosmatkalle Helsinkiin kunhan käydään myöskin Linnanmäellä. Muutoin Danielille oli yksi ja sama missä päivä vietettäisiin. Yllättäen juuri Linnanmäki oli ainoa paikka jossa Sirkku ei halunnut käydä, mutta Sirkku oli tyytynyt vain myöntelemään ja puhisemaan sisään päin eikä ollut sanonut mitään. Päätös oli jo kypsynyt Sirkun mielessä. Itse asiassa Sirkun vitutusmittari oli näyttänyt punaista jo hyvän aikaa syystä joka ei ollut selvinnyt aivan hänelle itselleenkään. Kunnianhimo? Se, se ehkä oli. Danielissa ei ollut kunnianhimoa. Daniel ei pyrkinyt mihinkään. Ei mihinkään, ikinä. Daniel itsekin tiesi sen. Toisinaan Sirkku pohti oliko Daniel koko elämänsä aikana tavoitellut tosissaan mitään, naista, työtä, mukavampaa asuntoa, ajokorttia, autoa, parempaa palkkaa? Kun Sirkku oli kerran puhunut asiasta, keskustelu oli tyrehtynyt siihen kun Daniel oli pitänyt pitkän luennon siitä miten hyvin kaikki oli nyt verrattuna vuoden takaiseen, tai kahden vuoden tai kolmen vuoden takaiseen. Ja piste. Daniel käyttäytyi kuin mitään hoppua ei olisi koskaan ollut mihinkään. Sirkku taas tarkisti kalenterista päivän ohjelman, kokoukset, päivystykset, tapaamiset, mahdolliset luennot, muut menot ja vielä päälle hoiti yhteiset pankkiasiat, ruokaostokset, oman sosiaalisen elämänsä ja harrastuksensa.
Oli Danielillakin aikoinaan ollut unelmia, haluja ja mielitekoja. Danielissa oli ollut himoa. Mutta sitä mihin kaikki oli sittemmin pysähtynyt, Daniel ei kyennyt analysoimaan. Ei, vaikka Daniel oli vasta vähän yli kolmenkymmenen. Ehkä siihen samaan kuin kaikilla, arkeen, yksinäisyyteen, sielun veljien puutteeseen? Oli lämmin kesäpäivä. Daniel pyöritti silmiään ja yritti olla vaikuttamatta liian innokkaalta. Tuomiokirkko, Eduskuntatalo, Stockman, Oopperatalo ja vääntämisen jälkeenkin, Linnanmäki. Daniel ei ollut pysyä housuissaan. Daniel oli viimeinkin onnellinen. Onnellinen.
- Jalkoja särkee, Sirkku valitti autoa parkkeeratessaan Stadionin parkkipaikalle.
- Olisit ottanut ne toiset kengät, Daniel sanoi
- Onko sinun pakko aina polttaa? Sirkku kysyi.
- Ei kai.
- Ärsyttävä lemu nytkin.
Danielin läpi kävivät väreet. Tunteita, tunteita. Onni. Riemu. Täyttymys. Kauhu. Ero. Suhdetta oli kestänyt puoli vuotta. Hyvä kun kunnolla oli ehditty tutustua. Sirkku lipui päivä päivältä kauemmas. Tunne oli sama kuin olisi asettanut pienen lapsen koriin ja katsellut korin soljuvan joen virtauksen mukana pois. Danielin vatsaa kouristi. Sisuksiin vihloi. Daniel olisi halunnut pysäyttää ajan kulun. Kunpa kaikki olisi jäänyt tähän, kunpa kaiken ei sittenkään olisi tarvinnut päättyä. Sirkku oli kaunis, niin kaunis. Daniel tarttui Sirkkua kädestä, tämä veti omansa pois. Sirkku käveli sivuilleen katsomatta kädet puuskassa eteenpäin.
- Olisit voinut panna kunnon paidan päällesi, Sirkku sanoi.
- Miten niin?
- Tuo on aivan hirveä, olet kuin jöröjukka!
Kotimatka tehtiin hiljaisuuden vallitessa. Kaikki oli sanottu. Loppu, mikä loppu. Pari viikkoa Juhannukseen. Danielille kymmenes perättäinen Juhannus yksin. Tai sitten Päkäjoen Jarkon kanssa lähimetsään ryyppäämään? Yksi vitun maku. Pimeyttä pimeyden päälle. Daniel tunsi kipujen hyökkäävän taas. Niskaa särki ja takaraivoa. Sirbalud ei tuntunut missään. Daniel otti päälle kaksi buranaa, olutta, viskiä ja puoli pulloa valkoviiniä, oksensi ja sammui.
Kommentit