Penteleen kurja viikko ollut kipujen vuoksi. Eilen iski kaiken muun päälle vielä migreenikin. En pysty sitomaan itse omia kengännauhojani. Selkä ja jalat paskana. Kädet turvonneet. Vasemman jalan kynnet irtoamassa, samoin kuin osa sormien kynsistä. Liikkeet on kuin hidastetusta filmistä. Istuminen melkein mahdotonta, siinä missä käveleminenkin. Yksinkertaisetkin arkiaskareet vievät kovasti aikaa. Tiskaaminen, hampaiden pesu tai janssoninkiusaus perunoiden kuoriminen ja paloitteleminen on työlästä. Liisa sanoi, seuratessaan touhujani ja katsoessaan minun vertavuotavia psorilaikkuja, että sinähän lahoat silmissä.

Tosi vaikeaa ollut pitää yllä tsemppihenkeä. Hirvittävän synkkiä ajatuksia tulee välillä. Väkisinkin. Ymmärtää sen. Nautin liikkumisesta kovasti. Tällaisissa maisemissa varsinkin. Olen lapsesta asti ollut huono pysymään paikallani. Mutta sittemmin siihen täytyi opetella. Ilman kaksitoista vuotiaan lapsen huumorintajua olisin ollut hukassa jo ajat sitten. Revin naurun tai kaksi irti kaikesta mistä ikinä mahdollista.

Käsittämätöntä, että selvittiin kesällä muutosta niin hyvin kuin selvittiin. Minä olen tällainen ja isä oli menossa kolmen suonen ohitusleikkaukseen.

Eilen halusin, kaikesta huolimattakin, kävelylle raskaaseen, mäkiseen maastoon. Päänsärky alkoi ilmeisesti siitä. Mentiin rannan kautta metsäpolulle. Satoi jonkin verran. Matka, jonka taittamiseen normaalioloissa menisi tuskin kahtakymmentä minuuttia, kesti tunnin. Puuskutin ja kiroilin. Purin huulta. Raitis ulkoilma teki hyvää, mutta olin aivan tattis kun päästiin kotiin. Hikoilin vaatteet läpimäriksi, kuten viime aikoina olen tuskien vuoksi hikoillut jokaisesta pienestäkin liikkeestä. Varsinkin, jos alaselkään kohdistuu vähäistäkin rasitusta.

Pyyhin pyyheliinalla kasvojani ja sanoin Liisalle, että tällä menolla ainakin laihdun takaisin ihannemittoihin ennen kuin huomaankaan.

Kuka tietää, vaikka laihtuisinkin.

273505.jpg  ...tänään tätä :)