...kun isoisäni kuoli.

Tietyllä tapaa en koskaan toipunut isoisäni kuolemasta, ja mitä vanhemmaksi tulin sen älyttömämmältä koko juttu tuntui. 

Kyselin isoisästäni isoäidiltäni aina silloin tällöinkin, mutta hän oli hyvin vastahankainen ikinä puhumaan omista asioistaan. 

Isoäidilläni oli isoisän kuolemaan liittyen tavallisesti kaksi vakio tarinaa.
Toisessa tarinassa isoisäni löytyy aamulla kuolleena puun alta Kuopion leirintäalueella, ja Turusta alkanut lomamatka stoppaa karmealla tavalla siihen.
Toisessa tarinassa isoäitini kertoi, kuinka he sairaalan vuoteen äärellä ehtivät ennen pappan kuolemaa puhumaan kaikki asiat selviksi.
En koskaan älynnyt hiillostaa isoäitiäni näiden kahden eri version ristiriitaisuudesta.
Erityisen outoa asiassa oli, että isoäitini aina toisteli pappan munuaisten pettäneen, vaikka ilmiselvästi kyseessä oli täysin odottamaton äkkikuolema, eikä hiljaa pois riutuminen. 

Muistan vieläkin sen aamun, kun minut vietiin mummin luo hoitoon ja vanhempani lähtivät hakemaan isoäitiäni Kuopiosta kotiin Turkuun. Aistin jotain kammottavaa tapahtuneen, mutta en ymmärtänyt mitä.

Isoisäni kuolema jätti elämääni pysyvästi aikuisen turvallisen mieshahmon kokoisen loven. 
Olen täysin vakuuttunut, että pitkässä juoksussa asia oli minulle niin kiduttavan hirveä, että se teki minusta Uskovaisen ihmisen. 
Koin, ja koen, kiihkeää tarvetta uskoa, että jossain tuolla ylhäällä kaukana on iso, turvallinen, viisas ja vanha mies joka rakastaa minua yli kaiken, hyväksyy minut tällaisena kuin olen, ja pitää minusta huolta.

Syytin isoäitiäni hiljaa mielessäni pappan kuolemasta aina.
Olin varma, että hänellä oli jotain tekemistä sen jutun kanssa enemmänkin, mutta en koskaan saanut konkretisoitua päässäni mitä. 
Isoäitini ei koskaan muistellut pappaa vanhemmiten, paitsi korkeintaan sivulauseissa.
Ikinä hän ei iloinnut, että taivaassa sitten kaikki tavataan, kuten Uskovilla on tapana.

Sen sijaan useat kerrat isoäitini kysyi, en kai ole harkinnut itsemurhaa.
Sen jos teet, niin helvettiin joudut! 

Ihmettelin aina tuota vitun loputonta lässytystä itsemurhasta, kun ikinä mitään sellaista en ollut edes vihjannut, enkä ole alkuunkaan sitä ihmistyyppiä joka ampuu kuulan kalloonsa. 
Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja liuta muita mt-diagnooseja päälle, mutta mikäli tätä ei jokainen vielä tiedä, niin kerron sen nyt.

Kaikki mielenterveyskuntoutujat eivät ole itsemurha alttiita, eivätkä halua kuolla.

Rakastan elämää. Olen aina rakastanut, vaikeimpinakin aikoina, ja isoäiti tiesi tämän oikein hyvin.

Mikä ihmeen pakkomielle tuo itsemurha oikein oli? Yleensä hän aina jauhoi jotain vyöstä siihen päälle, tai siitä miten se, tuo, tai tämä, ihminen oli aikonut tappaa itsensä. 
Se oli sairasta vatvomista minun korvissa, enkä koskaan yhdistellyt pisteitä oikealla tavalla asioitten välillä.

Vain harvoin jaksoin kuunnella isoäitiäni raivostumatta tai kyllästymättä. Useimmiten hän jauhoi jotain siivoamisesta tai läksytti minua jostain ikivanhoista asioista, jotka oli käyty jo sataan kertaan läpi. Plää-plää-plää-pläätä tuli suusta loputtomalla voimalla.

En tunne ketään joka olisi jaksanut jankuttaa samalla energialla samoista asioista kuin hän, yli neljäkinkymmentä vuotta.

Annan esimerkin. Kävin kerran eräänä sunnuntaina, 19-20 vuotiaana, pyytämässä isoäidiltä 20 markkaa lainaksi maanantaiksi asti. Olimme ystäväni kanssa ajelulla ja oli kova nälkä, ja pankit eivät tuohon aikaan olleet sunnuntaisin auki.
Alleviivasin isoäidille vielä, että olemme kaverin kanssa menossa syömään.

Koko lopunelämänsä isoäiti toisteli vähän ilkeä virne naamallaan, että muistatko kun kävit silloin hakemassa bensarahaa.

Korjasin joka kerta kärsivällisesti, että se raha kylläkin oikeasti meni ruokaan - kuten väitinkin - eikä bensaan. 

Silti hän palasi seuraavat kolmekymmentä vuotta asiaan uudelleen, uudelleen ja uudelleen, ja puhui joka kerta jostain syystä bensarahoista, vaikka tämä minun ystävä ei ikinä pyytänyt minulta rahaa bensaan!? Muistaisin kyllä, jos hän olisi niin tehnyt.

Isoäidin kieron logiikan mukaan olin jäänyt kiinni valheesta, ja hän halusi lopunelämäänsä muistuttaa, että hän kyllä näkee minun luikurijuttujeni lävitse.

Se oli jotain aivan naurettavaa.

Samalla vimmalla hän elämänsä viimeiset vuodet puhui vanhempieni kelohonka mökistä Lapissa, vaikka vanhemmillani ei ikinä ole ollut mökkiä missään! Olimme caravaanareita.
Mitkään vakuuttelut eivät kääntäneet isoäitini päätä. Mökki oli ostettu hänen rahoillaan ja Lapista vielä!

En tajua, mistä hän sai päähänsä noita älyttömiä juttuja.

Mutta viimeistään tämän kelohonka mökin kohdalla, aloin ymmärtää, että kyse ei ole pelkästä jankuttamisesta.

Isoäiti todella uskoi omiin harhoihinsa. 

Kun isoäiti sitten lopulta kuoli, tajusin hänen vieneen kaikki salaisuudet mukanaan hautaan. Edes loppuvuosien sekavimpina aikoina hän ei vahingossakaan lipsauttanut menneisyydestään, lapsuudestaan, nuoruudestaan, mustalaisista tai pappasta mitään. Ei sanan sanaa. 

Ei tullut sukutarinoita, selityksiä sille, miksi niin monissa vanhoissa valokuvissa on ihmisiä romanivaatteissa ja isoäiti seisoi siinä keskellä hymyillen, selkeästi omiensa joukossa. 

Vielä 2000-luvultakin löytyi valokuvia erään romanipariskunnan häistä, mutta ei aavistustakaan oliko sitten naimisiin mennyt siskon poika vai kuka.

Oli miten oli, tästä syystä siis otin yhteyttä tuonne Kuolemansyyt tilasto paikkaan.

Haluan päästä suremaan pappaa oikeista syistä, oikealla tavalla.

Ei siinä mitään väärää ole.