- Tosi masentunut olen kyllä nyt, ministeri Göran Murjomaa pyöritti päätään.

- Niin, minä sanoin.

- Mitään en muista eilisestä, enkä viime viikostakaan. Kun heräsin oli tiistai minun mielestäni, mutta Keke sanoi että on lauantai. Penniäkään ei ollut lompakossa eikä housun taskuissa. Takki oli kadonnut ja hattu. Kämppä oli säpäleinä. Ikkunat, ovet ja peilit rikki, huonekalut pihalla. Oksennusta ja kusta seinissä. Paperisilppua, astioiden palasia, pilaantunutta ruokaa, levyjä, kasetteja, lehtiä, tyhjiä viinapulloja ja kaikenlaista ihmeellistä skeidaa kaikkialla. En minä tiedä mistä se kaikki roina oli tullut. Aivan siistiä oli kun mentiin. Kenelläkään ei ollut huonoja fiiliksiä. Kaikki oltiin juhlamielellä. Niin minä sen koin. Meitä oli minä, Jermu, Ilmari, Leevi, Tanja, Vege, Tiina, Nette, Slaijeri, Herttalan sisarukset, Pesku, Pasi, tynkä-Raippe, Keke nyt tietysti, ja joitakin muita. En minä aivan kaikista ole varma, keitä ne oli. Porukkaa tuli ja meni. Ihan iisisti oltiin. Kuunneltiin musiikkia ja otettiin punkkua. Ei siinä mitään erikoista ollut, eikä huonoja virityksiä mihinkään päin. Televisiosta tuli jokin elokuva. Taisi olla Eddien maailma. Se hyvä leffa, jossa on Sean Penn pääosassa. Katseltiin sitä ja nappailtiin jotain tabuja. Kuka mitäkin. Jotkut nukahteli. Jotkut pelleili mitä pelleili. Jotkut oli menossa jonnekin ja niin edelleen. En minä tiedä kenen luukku se oli. Joku sanoi että Veeran, mutta en minä tunne ketään Veeraa. Omasta mielestäni olin silti ollut siinä paikassa useat kerrat. Joskus kai asunutkin muutaman vuoden. Vaikea sanoa varmaksi. Nukahdin pitkäksi aikaa. Oli pimeää. Heräsin janoon ja etsin viinaa. Kurkku oli kuiva. Otin lähimmän pullon, join siitä vartin ja nukahdin uudelleen. Seuraavaksi olin alasti pihalla. Oli keskipäivä. Minulla ei ollut mitään yllä. Ei alushousujakaan. Oudolta näytti kaikki. Ihmisiä joka puolella. Ei mitään hajua missä olin, tai miten olin tullut sinne minne olin tullut. Kauhea nälkä ja vessahätä. Lunta joka puolella. Jotkut osoitteli minua sormilla ja nauroivat. Jotkut mulkoilivat vain ja olivat helvetin vihaisen näköisiä, vaikka en ollut edes tehnyt mitään. En tietääkseni ainakaan. Oudolta tuntui. Hädänalaista ei auta kukaan. Edes rättiä ei kukaan ojentanut. Olivat vain kuin norsunvitut naamat alaspäin. Aurinko paistoi kirkkaasti silmiin. Varjostin käsillä kasvojani. Hirvitti jotenkin. Oli kylmä. Pakkasta kymmenen astetta. Mietin, missä Tanja on. Olen liikkunut sen kanssa siitä lähtien kun Päkäjoen Miko kuoli, ja minun mielestä me lähdettiin yhdessä jostakin johonkin. Siis juhlimaan. Mutta varma en ole. Voi olla että meillä on mennyt välit poikki jossain vaiheessa, ehkä jo syksyllä. Jonkun käsilaukku minulla joka tapauksessa oli toisessa kädessä. Minusta se oli Ritvan, mutta Ritvahan otti minusta avioeron jo ajat sitten, niin ainakin oletan. Pengoin käsilaukkua. Ihmiset huutelivat kaikenlaista. Solvasivat ja vittuilivat. Laukussa oli avaimet, sytkäri, paperinenäliinoja ja mustekynä. Ei muuta. Vasemmalla oli kaksi kuusikerroksista kerrostaloa ja oikealla puolella kolme neljäkerroksista. Saattaa olla että olin ollut jostakin niissä, ja käsilaukussa olevat avaimet olisivat sopineet jonkin asunnon oveen. Annoin katseen kiertää ikkunoihin ja parvekkeille. Sitten pimeni taas. Poliisit talutti minua seuraavaksi mustaanmaijaan. Lähtö tuli, ei mitään tietoa minne ja miksi. Kysyin, mitä olen tehnyt vai olenko tehnyt mitään. Kumpikaan kytistä ei vastannut. Heittivät pyyheliinan ja paiskasivat penkille istumaan. Onneksi antoivat röökin. Pyysin päästä sairaalaan kun oli niin helvetin huonot fiilikset, mutta ne vei minut putkaan, kuinkas muuten. Joku nuori lääkärityttö antoi piikin, b-vitamiinia ja jotain rauhoittavaa. Vointi parani. Kuulusteluissa ei selvinnyt mitään. Jankkasivat jostakin tulipalosta, huumeista, tasaiseksi revitystä talosta, irtaimistosta ja niin edelleen. Epäilen että puhe oli siitä paikasta jossa olin herännyt rahattomana alun perin. Mutta siellä minulla sentään oli ollut kledjut yllä. Poliisit kysyi, missä vaiheessa ne ministeri Murjomaan vaatteet oikein katosivat ja minne. Siihen minä olin väärä ihminen vastaamaan mitään. Yhdessä sitä siinä sitten poliisien kanssa ihmeteltiin. Samoin kuin sitä, mistä minun vereen oli amfetamiinia, hashista ja barbituraatteja ilmestynyt, kun olen jo vuoden ollut raivoraitis mies enkä ikinä ole käyttänyt mitään huumeita. Siis, noin periaatteessa. Joku väärinkäsitys siinä oli ja oikein pahemmasta päästä. Pahassa kusessa olin kuulemma nyt, eikä minulla ollut harmainta hajua miksi. Enhän minä ollut tehnyt mitään. En mitään. Olin hyvässä uskossa mennyt pitämään puhetta puolueen joulutilaisuuteen Vaasaan, ja tässä oli tulos. Minut pidätettiin. Sanoin että hyvä olisi kyllä tietää, mistä perkeleestä minua syytetään. Vaadin saada soittaa lakimiehelle kysyäkseni neuvoa pariinkin eri juttuun. Kytät sanoi että ei tässä mitään lakimiehiä tarvita. Minut viedään suoraa kyytiä takaisin sinne mistä olin kolmea kuukautta aiemmin karannutkin, osastolle sairaalaan. Sieltä käsin voin ottaa yhteyttä keneen vain. Kysyin, mikä minua sitten muka vaivaa, mutta eivät sanoneet siihen mitään. Mulkoilivat vain tympeinä.

- Jaa.

- Kerroin olevani kiireinen ihminen. Minulla on huomenna Eduskunnan täysistunto ja sieltä pitäisi jatkaa suoraan Brysseliin kokoukseen.

- Niin.

- Ambulanssi tuli parin tunnin päästä. Ehdin kahvit juoda ja syödä voileivän. Kaksi miestä olivat laittaneet hakemaan minua. Toinen ojensi sairaalapyjaman ja käski vaatettamaan, toinen avasi laukkunsa ja kysyi, onko Lithium tuttu lääke. Minä sanoin että on se tuttu lääke jo vuosien ajalta, mutta mitä perkelettä se mihinkään liittyy. Sanoivat että se liittyy tässä asiassa vähän kaikkeen, mutta en minä ymmärtänyt, mihin kaikkeen. Kova kohu oli noussut, niin väittivät.

- Mistä? minä kysyin.

- Minun takiani.

- Minkä vuoksi?

- En minä tiedä. Minusta oli kuulemma etusivun kuvat molemmissa iltapäivälehdissä. Alastonkuvat. Minä kysyin että minkä helvetin takia, ja kuka sellaiset kuvat oli ottanut. Mutta siihen ei kukaan sanonut mitään. Puhelimet olivat pärisseet kyttälaitoksella siitä asti kun minut sinne vietiin, ja ulkona oli kuulemma odottamassa yhdeksän kuvaajaa. Kyllä otti aivoon. Tässä kohtaa tiesin jo varmaksi että olin avioeron läpikäynyt mies. Olivat soittaneet Ritvalle ja kysyneet että haluaako tämä tulla katsomaan minua. Ritva oli sanonut lopullisen eron  astuneen voimaan yhdeksän kuukautta sitten. Surullinen olo tuli. Varsinkin kun en tiennyt asuinko yhä kotona, vai olinko muuttanut jossain vaiheessa jonnekin muualle. Pyysin viranomaisia selvittämään asiaa mutta ei ne reagoineet siihenkään oikein mitenkään.

- Miksi ei?

- En minä tiedä. Niiden mielestä minun olisi kuulunut itse ottaa asioista selvää. Mutta milläs otat siinä tilassa? Mitään apua eivät antaneet. Käskivät vain odottelemaan rauhassa. En minä tiennyt mitä siinä odoteltiin. Joku nainen konttorin puolelta kävi pyytämässä minulta allekirjoitusta johonkin, ja minä allekirjoitin. Yhtään en tiedä mikä paperi se oli kun minulta oli lukulasit hukkuneet jonnekin jo viikkoja sitten.

- Etkö sinä siinä laserleikkauksessa lokakuussa käynyt?

- Ei siitä mitään tullut. Olin niin räkäkännissä sinä aamuna kun se operaatio piti tehdä että eivät  suostuneet leikkaamaan.

- Miten nyt?

- Nyt on kaikki hyvin. Sain äänivyöryn viime eduskuntavaaleissa, kuten jo edellisissä vaaleissa. Työ jatkuu. Minuun luotetaan, yli puoluerajojen. Ihmiset antaa arvoa sille että on rehellinen, avoin oma itsensä.

- Miten sen presidenttiehdokkuuden kanssa?

- En minä vielä tiedä. En ole kerennyt ajatella. On niin hemmetisti kaikenlaista. Yhtä hullunmyllyä yötäpäivää. Stressaan itseni loppuun tätä menoa. Töitä, töitä, töitä. Olen burn-outin partaalla. Tuntuu kuin kaikki maailman asiat olisi minun niskassa.

                                       *          *          *