Isoäiti eilen täällä. Syötiin kalasoppaa, juoruiltiin ja muisteltiin menneitä. Mummo laittoi käden olkapäälleni, ja sanoi, muistatkos Marko kun minä aina sanoin, että sinulla on vielä kaikki asiat hyvin, muistatkos?

Minä sanoin, muistan, muistan.

Liisa pitää sinusta ja kodista hyvän huolen. Otat vain tabletit ajallaan, niin et hölmöile, ja käyt säännöllisesti verikokeissa, mummo katsoi tiukasti silmiin, ja hymyili. Pulloon et enää tartu, Mummo sanoi, vai oletko tarttunut?

Minä pudistin päätäni.

Voisin vaikka vannoa, että isoäidissä, ja sitä kautta minussa, on romaniverta, mutta nämä ovat minun omia arvailujani. Kysyin asiasta kerran, mutta sain saman vastauksen kuin aina, minä olen kasvattilapsi, anna vanhojen haavojen olla.

Isoisieni taustoista tiedän vieläkin vähemmän.

Kun isoäiti oli sairaalassa, selasin vanhaa valokuva-albumia, jonka yhden aukeaman yli isoäiti hyppää joka kerta. Isoäiti on arvoituksellisesti luvannut minun saavan albumin aikanaan perinnöksi. En ole koskaan nähnyt kyseisiä, salatulla aukeamalla olevia, kuvia. Halusin nähdä mitä niissä on. Isoäiti seisoo eräässä valokuvassa leppoisan ja iloisen oloisena vanhan, herttaisen mustalaisnaisen vieressä.

Mummo ei ole koskaan halunnut puhua omista sukujuuristaan mitään. Alkuperäistä sukunimeään hän ei ole kyennyt kuitenkaan meiltä muilta salaamaan, vaikka melkein kaiken muun onkin.

Ja sukunimestä, yhdistettynä käytökseen, ja ulkoiseen olemukseen voi päätellä ainakin jotain.

Isoäiti rakastaa siivoamista, verhoja, lakanoita, pöytäliinoja, silittämistä, prässättyjä housuja, kristallia ja verikokeita. Niin kauan kuin muistan, isoäiti on vannonut verikokeiden nimeen. En milloinkaan ole kysynyt, mitä hän pelkää, tai toivoo niissä näkyvän. Vähimmästä mahdollisestakin syystä isoäiti on terveyskeskuksessa vaatinut päästä välittömästi verikokeisiin.

Mummo on mennyt silmin nähden, kesällä läpikäydyn, infarktin jälkeen heikommaksi. Kahdeksankymmentäviisi vuotias ihminen, ihme kun selvisi hengissä ollenkaan, niin huonona oli vielä heinäkuussa. Tuskin pääsi sängystä ylös. Sairaanhoitajat, kotiapulaiset, ystävälliset naapurit, minä,  tai äiti, käytiin auttamassa ruuanlaitossa, kaupassa käynnissä, ja siivoamisessa päivittäin.

Liisa ja minä mentiin eilen pysäkille vastaan. Mummo halusi nähdä tässä lähellä olevan kaupan, vaikka puuskutti, piteli rintaansa, niisti nenäänsä ja köhi. Minä sanoin, että mennän vain kauppaan, vaikka tiesin mitä tuleman pitää. Perjantairuuhka. Hyvä kun päästiin sisälle markettiin, saati sieltä ulos. Ennen kuin oltiin meillä, mummo oli jo ottanut ensimmäisen kerran nitroa, lähtiessä otti vielä toisen kerran.

Soitti onneksi ennen Kauniita ja Rohkeita, että turvallisesti oli kotiin päässyt, sopivasti lempiohjelman alkaessa.