Mukava keskiviikko tulossa, Liisan syntymäpäivä tänään. En ole valmistellut yllätystä, mietittiin yhdessä eilen mitä tehdään. Päädyttiin siihen, että käydään keskustassa syömässä ja tullaan kaupan kautta, dvd-elokuvan ja herkkukassin kera, kotiin saunomaan. Säätiedotuksen mukaan ei pitäisi sataa. Toivottavasti muistetaan käydä kirjastossa. Viime reissulla se unohtui, ja edelliskerralla ei keretty.

Kipuja taas joka paikassa. Vatsan seutuun polttaa, alaselästä kulkee joitakin hermoratoja sinne. Käveleminen vaikeaa, jalat tönköt, ja raskaat. Otan aamuisin tukea seinistä, ja töpsöttelen askel kerrallaan. Mitähän verikokeissa tällä kertaa näkyy, tai ei näy?

Ei uskoisi, että minulla oli nuorena paljon ystäviä. Joskus ammattikoulun aikoihin läksin kulkemaan päänuppini puolesta niin erikoisiin ilmansuuntiin, että kaikki kaikkosivat. Puhuin, ja ajattelin liikaa? Ehkä, kyllä minua siitä moni varoittikin, mutta kun minä olin räjähtää kasaan sisältä päin, tukehtua,

eikö asioiden - tosiasioiden nimenomaan - ääneen sanominen, ollut sittenkin pienin mahdollinen synti, johon saatoin langeta?

Vasta myöhemmin tuli tuhoavalla voimalla kaikki muu, viina, pelit jne. kun sanat, kirjoittaminen, puhuminen, terapia, eivät enää riittäneet,

kun jo olin niin syvällä väärien valintojen kierteessä, että mitään ulospääsyä, jatkomahdollisuuksia, sen enempää ensimmäisen avioliittoni, kuin minkään muunkaan suhteen, en nähnyt,

ajattelin, että menköön vituiksi sitten kaikki, kun kerran ensimmäinenkään palikka ei  paikallaan pysy,

yritän sitten miten saatanallisen neuroottisella, pakkomiellettä lähenneellä, vimmalla tahansa,

ja niin kaikki sitten meni, lähti käsistä, hajosi tuhansiin osiin, ja joka puolelta alkoi valua mustaa, mustaa, seuraavaksi viideksitoista vuodeksi, ja alkoi varsinainen friikkisirkus vailla vertaa.

Muistan hyvin vähän noista vuosista enää mitään. On minulla valokuvia, muistiinpanoja ym. mutta harvoin, jos koskaan, luen, tai katson niitä.

Mitään, ketään, ei ole ikävä.

Etukortti? Olen uhkapeluri,

uskoin mahdottomaan, minun oli pakko uskoa, en olisi kestänyt muuten,

hetkeksikään, syvimmässä mahdollisessa deliriumissakaan, ei tullut mieleen uskoa mihinkään muuhun.