Ruissalo 2004

Helteinen päivä. Hiki tirskuu ihon läpi, vaikka ei hievahtaisikaan. Aurinko paahtaa, loimottaa, polttaa selässä ja käsivarsissa oikein. Rannalta ei löydy paikkaa jonne lötsähtäisi. On ruuhkaa, ihmisiä kaikkialla. Kesäkuu, loma-aika. Jotkut pelaavat lentopalloa, jotkut minigolfia. Jotkut uivat. Jotkut grillaavat. Useimmat antavat valon hivellä ihoaan. Hyvyyttä. Kauneutta. Naurua. Iloa. Elämää. Lapset kikattavat. Pruiskivat vettä toistensa päälle. Aikuisilla on omat touhunsa.

Lokit rääkyvät vimmoissaan. Tekevät yllätyshyökkäyksiä. Kesän tuoksua. Kaikkialla.

Kävelen reppu selässä, eväskassi kädessä ympyrää. Katson kysyvästi Liisaa. Jäämme siihen, missä olemmekin. Meidän paikkaamme. Rantasaunan vieressä, kallion ylimmässä kohdassa on tilaa. Siitä näkyy kauas merelle. Levitämme filtin. Kahvittelemme. Syömme hedelmiä, jäätelöä ja mansikoita. Hölpötämme. Minä räpsin kuvia mummon vanhalla kameralla. En halua unohtaa mitään. Haluan tallentaa kaiken.

Kaiken.

Kolmen metrin päässä on ilmassa juhlan tuntua.

Joku täyttää vuosia. Tai sitten on jonkun nimipäivä. Pöydälle on aseteltu kääretorttua, pitkopullaa, keksejä, pahvimukeihin kahvia. Kukkaliinakin oikein. Kahdeksan hengen vanhusryhmän nuori opastyttö ehdottaa, että Viljo voisi nyt laulaa laulun, jonka Kylpylästä lähdettäessä lupasi. Sitten on runonlausunnan, ja arpajaisten vuoro. Viljo yskäisee. Nousee epävarmoin liikkein ylös. Viljo on otettu. Näkee, että kyseessä on iso kunnia. Viljoa jännittää. Tai sitten Viljo on kalpea omia aikojaan.

Viljo on porukan ainut mies. Ei helppo rooli ollenkaan. Viljolla on hyvät hampaat. Viljon hiukset on pysyneet päässä. Mammat katsovat tummaa, hyväjalkaista Viljoa ihaillen. Viljolla on rytmiä veressä. Viljo on toivottua seuraa iltatansseissa, peleissä ja leikeissä. Ja miksi ei muutenkin. Viljo tuntee katseet korvissaan ja poskilihaksissaan.

Viljon ruumis tutisee. Pelon aistii. Viljo vetää märkää t-paitaansa suorempaan. Panee lippalakin pöydälle. Ollaan tärkeällä asialla. Laulumies, on aina laulumies. Haluttua laatua. Kanttoriainesta nuorena ollut, ehkä.

Viljo suoristaa selkänsä. On hankalan oloinen. Suun eleet paljastavat jotakin. Pallea ei ole asettua kohdalleen. Eikä shortsit. Viljo löysää vyötä. Puuskuttaa ja henkäilee. Sipaisee tukkaansa kolmeen kertaan.

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa...

Viljon ääni ei kanna kunnolla. Ei millään. Itse asiassa ääni ei kanna ollenkaan. Kurkussa on jotain vialla. Tai keuhkoissa. Tai jossakin muualla. Voisi luulla, että Viljo on nielaisemassa aataminomenaansa. Melodia silpoutuu otsalohkoa ja korvia vihlovaksi rätinäksi. Kekälepaukkeeksi. Viljo huomaa sen itsekin. Kiusaantuu. Ylpeää sorttia. Kuoromiehiä. Musikaalinen kuin mikä.

Viljo vaikuttaa hämmentyneeltä. Ihmettelee. Korjaa asentoaan. Ottaa tukea pöydästä. Vaihtaa jalalta toiselle. Siitä ei ole apua. Kädet puutuvat. Asiaa on turha kaunistella. Suusta tulee kuin porsaan yliviritettyjä pieruja.

Yksikään sävel ei osu kohdalleen. Sattumaltakaan.

Päin honkia mennään ja rytinällä. Kuin pillastunut emähirvi laukkaisi viiden kavion laukkaa päin kitukuusikkoa. Viljon kasvot peittyvät hikikarpaloihin. Ärtymys on saada vallan. Viljo hengästyy silminnähden. Tajuissaan oleminen on kortilla. Olen varma, että ukko lentää kohta kivusta selälleen, tai pyörtyy.

Kuluu tovi. Kukaan ei liiku, tai ihmettele. Kaikki eläytyvät mukana, kuuntelevat.

Laulu loppuu.

Esitys on ohi. Viljo huokaisee helpotuksesta. Ottaa nitroa rintataskusta. Pyyhkii kaksin käsin kasvojaan. Särky on tuntunut takaraivossa asti. Lähimmät kuulijat taputtavat. Minä muiden mukana.

Viljo hymyilee liikuttuneena. Nyökyttää päätään joka suuntaan. On kohtelias mies. Vaatimaton ja hiljainen. Kohottaa lakkiaan.

Jotkut  panevat kätensä Viljon selälle, tai olkapäälle. Kiittävät kädestä pitäen.

Viljon silmät punertuvat.

Katseemme kohtaavat hetkeksi. Nostan peukalon pystyyn. Viljo vastaa. Laittaa käden lipalle.

Tartun Liisaa kädestä. Olen vesiselvä.