Heräsin jo viideltä. Läksin kuuden linja-autossa Turkuun hakemaan Nättinummesta, sinne jokin viikko sitten jättämääni, polkypyörää. Epäilin liekö koko ajopeliä jäljellä, kun jätin sen huonon lukon kera kerrostalon etupihalle näkyvälle paikalle, mutta oli se tallessa, ja paremmassa kunnossa kuin muistin, paljoa ei tarvinnut ilmaa renkaisiin pumpata. 

Isoäiti oli iloinen kun menin, ei olisi päästänyt millään lähtemään takaisin kotiin. Piti ihmeenä kun ylipäätään tulin, oli varma että en käy tutuilla kulmilla enää ollenkaan, nyt kun asutaan täällä. Selitin että välimatka ei ole aivan niin pitkä miltä se Turusta katsoen saattaa vanhasta ihmisestä tuntua. Liioittelin vähän, ja sanoin että vartissa Naantalista linja-autolla tänne tulee. Tosi asiassa minulla meni kävelypätkät mukaan laskien n. tunti.

Kotimatka sikseen prutkulla fillarilla oli oma lukunsa. Oli vaatetta päällä liian vähän, kylmetyin pahoin. Muuten reissu meni oxaminin voimin sujuvammin kuin etukäteen uskoin. Talutin isot ylämäet, ja laskettelin vapalla alamäet. Kunto kesti hyvin, vaikka Liisaa epäilytti. Olin kotona ennen kuin huomasinkaan. Söin ison lautasellisen lihasoppaa, melkoisen hyvän mielen vallassa, panin saunan lämpiämään, ja aloin kirjoittamaan.

Vielä neljä tai viisi vuotta sitten jaksoin juosta tuosta vain aamulenkiksi viisitoistakilometriä, ei tehnyt pahaakaan, ja siitä päivä vasta lähti liikkeelle,

Asiat olleet toisin viime vuodet. Liikakiloja, lääkkeitten vuoksi, on n. viisitoista. Kunto ollut muutenkin heikko, vaikka kävelenkin päivittäin, pyöräilen jne.

Maraton haaveet ollut jätettävä jo ajat sitten,

ja parempi niin.

Jos en olisi tappanut itseäni viinalla, olisin tappanut lopulta treenaamalla, niin tolkuttomaksi touhu meni.

Mikään ei ollut ikinä tarpeeksi, mistään en tullut onnelliseksi, mistään en saanut tyydytystä,

en mistään, ikinä.

Surin ja murehdin vain, olin omissa oloissani,

ja lohduttoman yksinäisenä, alkoholisoituneena, sairaana ja ahdistuneena ihmisenä minä, pahimmissa painajaisissani, uskoin myöskin kuolevani.