Testit jatkuvat huomenna. Psykologi sanoi, että keskitytään muistiin ja tarkkaavaisuuteen eniten. Huomaan heikosti, mitä ympärilläni tapahtuu. Olen huono tulkitsemaan ihmisten tunnetiloja. Luonnonilmiöt panen merkille parhaiten. Sateen. Auringonpaisteen. Ukkosen. Lintujen muuton. Mutta jos minun pitäisi arvata, vihaako X minua vai rakastaako, halveksiiko vai arvostaako, tai onko yleinen ilmapiiri minua vastaan vai minun puolellani, viisari voi kääntyä kumpaan suuntaan tahansa. Yhtä hyvin voisin heittää asiasta kolikolla.

Luotan vuoronperään sokeasti kaikkiin, tai sitten en keneenkään. Ihan riippuen siitä, millä jalalla olen sattunut aamulla heräämään.

Olen joutunut melkoiseen kuseen useat kerrat.

Iän myötä olen oppinut suojaamaan itseni. En solmi mielelläni syvällisiä kontakteja. Liikun mieluiten pintatasolla, vaikka ensivaikutelmana voisi muuta luulla.

Pah.

Koko tämä hoitorumba aiheuttaa minussa henkistä ihottumaa. On aivan eri asia kirjoittaa tarkkaan rajattuja tarinoita elämästään, etäännyttää itsensä omasta itsestään, menneisyydestään sillä tavoin, kuin asettua oikeasti tapahtumien polttopisteeseen. Tarinoissa on lupa, jos siltä tuntuu,  jättää kaikki keskeinen, ahdistavin aines, kokonaisia elämänjaksoja, ihmissuhteita, tapahtumia pois. Todellisuus traagisimmillaan, se mitä oikeasti tapahtui kun huomioon otetaan koko kokonaisuus, jää jonnekin mailien päähän, taustahuminaksi.

Asian kääntöpuoli taas on, että ilman tarinoita kykenisin käsittelemään todellisuutta vieläkin minimalistisemmin tai, en ollenkaan.

Terapiaan on mentävä eri asenteella. Se ei toimi muuten.