172110.jpg

Ahdistus, kuten joka aamu. Ylös, alas, ylös, alas. Onnellisuus pelottaa. Huominen pelottaa. Tulevaisuus pelottaa. Aamun tunnit ennen lääkkeenottoa vaikeita. Kuin jonkin pillastuneen elukan selässä ratsastaisi. Siksi lähden herättyäni aina pyöräilemään. Äsken ajoin Parkinkadulle, Ylioppilaskylään, Nuntiuksenkujalle - paikkoihin joissa olen nuorempana asunut, paikkoihin joista minulla on painajaismaisia, kauhuelokuvan omaisia, muistoja. Mitään hyvää tai hauskaa ei ole jäänyt mieleen. Miksi ei? En tiedä. Luultavasti siksi että kaikki oli pelkkää vitun hevonpaskaa aivan kuten sen muistankin. Parkinkadusta päällimmäiseksi muistoksi nousee kylmyys, pelko, pelaaminen ja nälkä, Yo-kylästä raivo ja sekoaminen, Nuntiuksenkujalta yksinäisyys, pillerit, kiima, alkoholisoituminen, itsetuhovietti, harhat ja lopullinen sairastuminen.

Kuvittelin lapsena että rakkautta lankeaa jokaisen ihmisen osaksi yhtä paljon, että on itsestä kiinni miten oman osansa käyttää. Iän myötä sain oppia että näin ei ole. Rakkaus on ihme - tai sattumaa, miten vain. Ei ole lainkaan itsestään selvää että mitään ihastusta kummempaa, jos sitäkään, koskaan osuu kohdalle. Hyvällä tuurilla on asian kanssa enemmän tekemistä kuin yleisesti halutaan myöntää. Tätä ei mielellään sano muille yksinäisille. Miten voisi sanoa? On hyvin mahdollista että sinua ei rakasta eikä tule koskaan rakastamaan kukaan.

Ihmisellä täytyy olla toivoa. On pakko. Ilman uskoa mahdottomaan, tai ainakin johonkin parempaan, ei voi elää. Ei voi! Jos minulle olisi joku kertonut parikymppisenä että täytän neljäkymmentä ennen kuin elämässäni on edes siedettävässä määrin järkeä ja järjestystä, olisin suhtautunut saamiini hoitotarjouksiin ja lääkityksiin toisiin. Saatuani armeijasta vapautuksen ajattelin jotenkin siihen tapaan että kyllä tämä tästä, vaikka hirvittikin lukea lääkärien lausuntoja terveydentilastani. Jollain tasolla en sittenkään suhtautunut itseeni ja elämään vielä tuolloin tarpeeksi vakavasti. Olin varma että kaikki järjestyisi pikemminkin itsestään, kuin minun omasta toimestani. Kävin kyllä tämän tästä mielenterveystoimistoissa ja söin lääkkeitä, mutta vain siinä määrin että pääsin kulloisellakin kerralla takaisin hyvään ryyppykuntoon.

Ja ennen kuin huomasinkaan, oli kaksikymmentä vuotta kulunut ja kaikki oli aivan päin helvettiä, kaaostilassa ja aloin oikeasti pelätä että siten kaikki myöskin tulee jäämään jos jumalauta en saa holttia touhuihini edes jotenkuten, ja saa nostettua itseäni jaloilleni, takaisin kirjoittamiskuntoon.