Ensimmäisistä treffeistä jää mieleen se, kun Liisa keittää minulle pannukahvia, ja puhuu, puhuu ja puhuu. Loputtomiin.
Ajattelen, että eikö tuo, Jumalan tähden, ikinä lopeta. Myöntelen, olen kuuntelevinani. Lauon puhetulvan väliin, jotain kommentoidakseni, sanan tai pari. Venyttelen, haukottelen, nypin kulmakarvojani, nyökytän päätäni, yskin epäkohteliaan kovaa, käännän selkääni, heitän itseni löhjösti sohvalle makaamaan. Liisa vain jatkaa, jatkaa ja jatkaa. Siten edetään puoleen yöhön saakka. Loppuvaiheessa nojaan molemmilla käsilläni keittiön pöytää vasten. Poskiani kuumottaa. Vatsani mouruaa. Pelkään antavani ylen.
Katson Liisaa kuin naksuja rukoileva cockerspanielin pentu, ja sanon, että olen vaikeista päihdeongelmista kärsivä mielenterveyskuntoutuja, eikä minusta seksuaalisessa mielessäkään varmaan näillä lääkityksillä ole ikinä mihinkään. Toivon sen laukaisevan Liisassa jonkin reaktion, inhon, torjunnan, kuvotuksen, pelon, pakokauhun mieluiten.
Mutta, ei. Liisa ei hievahdakaan. Liisa on paikallaan kuin panssarivaunu, ja katsoo minua kauniit, viattomat silmät ihastusta säkenöiden, kuin jotain puolijumalaa. Liisa käyttäytyy, kuin olisi syntymästään asti odottanut vain minua - kuin hänen koko siihen astinen yksinäinen elämänsä olisi ollut pelkkää harjoittelua.
Epäilen, että Liisa on jotenkin sairas, tai yksinkertainen.
Liisa jatkaa puhettaan. Aivoni ovat jo ajat sitten heittäneet pyyhkeen kehään. En tiedosta aikaa enkä paikkaa. Leijun ilmattomassa tilassa. Haluaisin vessaan, jessus miten haluaisinkaan päästä vessaan! Silmäni ovat lurpsahtaa kiinni. Meneillään ovat elämäni pisimmät minuutit, tunnit. Ilma vaikuttaa tunkkaiselta, ja raskaalta. Pitelen rintaani. Kaipaan paperipussia. Teen tuolilla olevasta viikkolehdestä itselleni huiskan, ja tuuletan sillä vikkelään tahtiin kasvojani. Olen varma, että pyörryn. Taskussa ei ole tabletin tablettia, ja Chevas Regalista on turha edes haaveilla. Näen heti, että Liisa on lähes raivoraitis.
Ainakin seitsemään eri otteeseen yritän päättäväisesti lähteä kotiin, siinä onnistumatta. Liisa saa jollakin kepulikonstilla vedettyä minut kynnykseltä aina takaisin. Voisin vaikka vannoa, että Liisa käy käsiksi rinnuksiini, riuhtoo minua käsistä ja jaloista, eikä päästä ovesta ulos.
Ajattelen, että kohta tämä menee sylipainiksi.
Seuraavana päivänä Liisa tulee suoraan töistä minun luo, syö kaikki pirttipöydän päällä kulhossa olleet karamellit, ja nukahtaa kuin humalainen raskaasti kuorsaten olohuoneen lattialle. Vaikeroin tuskastuneena itsekseni, hieron käsiäni. Katson höhlän oloisena vasemman kätensä tyynykseen ottanutta Liisaa. Ajattelen, että nyt se on varmaa, tästä ei kyllä jumalauta tule mitään.
Mietin, miten puhua asiasta suoraan Liisalle. En halua pahoittaa hänen mieltään. Haluan esittää asiani niin fiksusti, hellin sanakääntein kuin suinkin.
Karkkikulhossa oli merirosvorahoja, salmiakkikaloja, salmiakkijauhoa, turkinpippureita, hedelmätutteja, suklaapähkinöitä, tummaa toffeeta, tervaleijonia ja sisupastilleja. Olin miettinyt huolella, mitä ostan. Olin aikonut herkutella pitkään. Olin varannut makeisia moneksi päiväksi. Liisa syö ne kaikki kerralla.
Kaikki.
En tiedä, mitä tehdä. Olen pois tolaltani, hyvin murheissani. Pitelen vatsaani. Kaikkialle sattuu. Pelkään meneväni järjiltäni.
Miten sanoa, kuulostamatta naurettavalta, että minun luonani saa tehdä mitä tahansa, mitä tahansa, hyppiä kolmoisvoltteja kerien, tehdä kärrynpyöriä tai kuperkeikkoja, huudattaa stereoita, syödä jääkaapin tyhjäksi, heittäytyä naturistiksi, haukkua minut maan mustimpaan rakoon, lukea viisi tuntia ääneen Raamattua, spreijata seinät mustiksi, grillata parvekkeella siankylkeä,
mutta minun k a r a m e l l e i h i n i ei kosketa!
Kolme viikkoa myöhemmin asun Liisan luona. Jotakin on muuttumassa, minussa. Tunnen sen selvästi. Menen itseeni - välillä liiankin syvälle. Alan miettiä asioita toisella tapaa kuin aiemmin. On vuosi 2001. Olemme menneet kihloihin. Olen vajoamassa itseni kanssa syvään kriisiin. Minulle on alkanut kertyä liikakiloja, vaikka en syö paljon mitään. En tiedä kuka olen, mitä haluan. Kaikki on jollain tapaa vaakalaudalla. Hirvittää, ahdistaa. En ole pystynyt kirjoittamaan aikoihin mitään. Kysyn Liisalta, pitäisiköhän minun hakeutua pysyvästi hoitoon.
Puoleentoista vuoteen en ole suostunut manioissani ottamaan vastaan lääkkeitä, enkä terapiaa, mutta juonut olen, kuntoiluistani huolimatta, senkin edestä.
Ajattelen, että eikö tuo, Jumalan tähden, ikinä lopeta. Myöntelen, olen kuuntelevinani. Lauon puhetulvan väliin, jotain kommentoidakseni, sanan tai pari. Venyttelen, haukottelen, nypin kulmakarvojani, nyökytän päätäni, yskin epäkohteliaan kovaa, käännän selkääni, heitän itseni löhjösti sohvalle makaamaan. Liisa vain jatkaa, jatkaa ja jatkaa. Siten edetään puoleen yöhön saakka. Loppuvaiheessa nojaan molemmilla käsilläni keittiön pöytää vasten. Poskiani kuumottaa. Vatsani mouruaa. Pelkään antavani ylen.
Katson Liisaa kuin naksuja rukoileva cockerspanielin pentu, ja sanon, että olen vaikeista päihdeongelmista kärsivä mielenterveyskuntoutuja, eikä minusta seksuaalisessa mielessäkään varmaan näillä lääkityksillä ole ikinä mihinkään. Toivon sen laukaisevan Liisassa jonkin reaktion, inhon, torjunnan, kuvotuksen, pelon, pakokauhun mieluiten.
Mutta, ei. Liisa ei hievahdakaan. Liisa on paikallaan kuin panssarivaunu, ja katsoo minua kauniit, viattomat silmät ihastusta säkenöiden, kuin jotain puolijumalaa. Liisa käyttäytyy, kuin olisi syntymästään asti odottanut vain minua - kuin hänen koko siihen astinen yksinäinen elämänsä olisi ollut pelkkää harjoittelua.
Epäilen, että Liisa on jotenkin sairas, tai yksinkertainen.
Liisa jatkaa puhettaan. Aivoni ovat jo ajat sitten heittäneet pyyhkeen kehään. En tiedosta aikaa enkä paikkaa. Leijun ilmattomassa tilassa. Haluaisin vessaan, jessus miten haluaisinkaan päästä vessaan! Silmäni ovat lurpsahtaa kiinni. Meneillään ovat elämäni pisimmät minuutit, tunnit. Ilma vaikuttaa tunkkaiselta, ja raskaalta. Pitelen rintaani. Kaipaan paperipussia. Teen tuolilla olevasta viikkolehdestä itselleni huiskan, ja tuuletan sillä vikkelään tahtiin kasvojani. Olen varma, että pyörryn. Taskussa ei ole tabletin tablettia, ja Chevas Regalista on turha edes haaveilla. Näen heti, että Liisa on lähes raivoraitis.
Ainakin seitsemään eri otteeseen yritän päättäväisesti lähteä kotiin, siinä onnistumatta. Liisa saa jollakin kepulikonstilla vedettyä minut kynnykseltä aina takaisin. Voisin vaikka vannoa, että Liisa käy käsiksi rinnuksiini, riuhtoo minua käsistä ja jaloista, eikä päästä ovesta ulos.
Ajattelen, että kohta tämä menee sylipainiksi.
Seuraavana päivänä Liisa tulee suoraan töistä minun luo, syö kaikki pirttipöydän päällä kulhossa olleet karamellit, ja nukahtaa kuin humalainen raskaasti kuorsaten olohuoneen lattialle. Vaikeroin tuskastuneena itsekseni, hieron käsiäni. Katson höhlän oloisena vasemman kätensä tyynykseen ottanutta Liisaa. Ajattelen, että nyt se on varmaa, tästä ei kyllä jumalauta tule mitään.
Mietin, miten puhua asiasta suoraan Liisalle. En halua pahoittaa hänen mieltään. Haluan esittää asiani niin fiksusti, hellin sanakääntein kuin suinkin.
Karkkikulhossa oli merirosvorahoja, salmiakkikaloja, salmiakkijauhoa, turkinpippureita, hedelmätutteja, suklaapähkinöitä, tummaa toffeeta, tervaleijonia ja sisupastilleja. Olin miettinyt huolella, mitä ostan. Olin aikonut herkutella pitkään. Olin varannut makeisia moneksi päiväksi. Liisa syö ne kaikki kerralla.
Kaikki.
En tiedä, mitä tehdä. Olen pois tolaltani, hyvin murheissani. Pitelen vatsaani. Kaikkialle sattuu. Pelkään meneväni järjiltäni.
Miten sanoa, kuulostamatta naurettavalta, että minun luonani saa tehdä mitä tahansa, mitä tahansa, hyppiä kolmoisvoltteja kerien, tehdä kärrynpyöriä tai kuperkeikkoja, huudattaa stereoita, syödä jääkaapin tyhjäksi, heittäytyä naturistiksi, haukkua minut maan mustimpaan rakoon, lukea viisi tuntia ääneen Raamattua, spreijata seinät mustiksi, grillata parvekkeella siankylkeä,
mutta minun k a r a m e l l e i h i n i ei kosketa!
Kolme viikkoa myöhemmin asun Liisan luona. Jotakin on muuttumassa, minussa. Tunnen sen selvästi. Menen itseeni - välillä liiankin syvälle. Alan miettiä asioita toisella tapaa kuin aiemmin. On vuosi 2001. Olemme menneet kihloihin. Olen vajoamassa itseni kanssa syvään kriisiin. Minulle on alkanut kertyä liikakiloja, vaikka en syö paljon mitään. En tiedä kuka olen, mitä haluan. Kaikki on jollain tapaa vaakalaudalla. Hirvittää, ahdistaa. En ole pystynyt kirjoittamaan aikoihin mitään. Kysyn Liisalta, pitäisiköhän minun hakeutua pysyvästi hoitoon.
Puoleentoista vuoteen en ole suostunut manioissani ottamaan vastaan lääkkeitä, enkä terapiaa, mutta juonut olen, kuntoiluistani huolimatta, senkin edestä.
Kommentit